Kjell Westö: Rennot suosikit

Kjell Westö: Rennot suosikit – Kertomuksia 1989–2004
Suomentajat: Jaana Koistinen & Katriina Savolainen
Otava 2010 (1. painos 2004)
349 s.

Kirjakauppaostos.


Kjell Westön Rennot suosikit sisältää 11 novellia sekä alustavan ja kokoelman lopettavan kommentin. Novellit, tai kertomukset, on kirjoitettu vuosien 1989–2004 aikana ja ne vaihtelevat mitaltaan muutamista sivuista lähes 100-sivuiseen. Kaikilla kertomuksilla on yhteys Helsinkiin ja suomenruotsalaisuuteen.

Kjell Westö on kotimaisista mieskirjailijoista minulle rakkain ja paras. (Naiskirjailijoista sanoin ennen Vivi-Ann Sjögrenin olevan suosikkini, mutta nykyisin titteli on siirtynyt itseoikeutetusti Leena Krohnille. Siv. huom.) En ole kuitenkaan vielä lukenut läpi koko hänen tuotantoaan, vaikka olen sitä antaumuksella hyllyyni kerännyt. Pian ilmestyy herran uusin teos, Kangastus 38 (Otava), jota odotan kuin mielipuoli.

Mutta sitä ennen oli aika lukea tämä novellikokoelma.

Westö on mielestäni kertojana vahvimmillaan, kun hän rakentaa pitkää tarinan kaarta ja antaa henkilöidensä kehittyä ja kasvaa. Siksi novellien lukeminen vaati asennoitumista, tarkkasilmäisyyttä ja rauhoittumista – sen muistamista, että nyt ei ole kyse laajasta kokonaisuudesta, vaan lyhyemmästä proosasta.

Luin novelleista neljä ensimmäistä lukumaratonin aikana. Elsie-täti (1989) on kertomus kesästä, jolloin nuoren pojan maailma ja käsitys elämästä muuttuu. Novellissa boheemi Elsie-täti saapuu jälleen sekoittamaan sukuhuvilan rauhaisaa kesäelämää ja asettaa kuviot uusiksi. Hienointa tarinassa on pojan kasvu ja asioiden näkeminen uudella tavalla. Kesähuvilaelämässäkään ei mitään vikaa ole.

Kabana (1989) on tarina nuoresta miehestä, joka kapinoi bättre folk -taustaansa vastaan ja pestautuu mutterivaraston työmieheksi. Hän joutuu väistämättä kohtaamaan yhteiskunnan eri tasot ja niiden ristiriitaisuuden, suorastaan väkivaltaisen kovaa. Novelli pohtii identiteettiä ja nuoruutta ja kuvaa sitä hetkeä, kun asioita ymmärtää uudella tavalla.

Pätkästy kitarasoolo (1989) jäi ehkä kaikkein tympeimmäksi lukukokemukseksi. Elttaantunut kitaristi päätyy säälistä vierailevaksi tähdeksi nousussa olevan bändin levylle, mutta joutuu huomaamaan, ettei enää ole sellainen kuin ennen ja etteivät kuviot ole lainkaan niin pyyteettömät kuin voisi luulla. Aihealue ei minua kiinnosta, joten se saattoi vaikuttaa lukemisen takkuiluun.

Merkitty (1989) sekoittelee kiinnostavasti eri kirjallisuudenlajeja ja leikittelee reportaasin, haastattelun ja perinteikkäämmän proosan yhdistelmällä. Novellin teemana on pohtia journalistin etiikkaa ja se kuvaa sitä hidasta romahdusta, johon toimittaja joutuu kohdatessaan oman moraalinsa rajat.

Kolmio (1989) kertoo ystävysten välisestä kolmiodraamasta, jolla on arvaamattomat seuraukset. Aihepiiri lie varsin tavanomainen, mutta novellin tunnelma on vaikuttava: melankolinen, väistämättömästi muuttuva, sortuva. Tällaisessa kerronnassa Westö on lyömätön. Vaikka henkilöt eivät herätä kiintymystä, heidän kanssaan haluaa elää viimeiseen pisteeseen saakka.

Iiro ja poika (1992) on kuvaus epävarmasta isyydestä ja ikuisesti jatkuvan nuoruuden illuusion saamista säröistä. Iiro on matalalentoa vetänyt nuori mies, jolla on poika toisessa kaupungissa. Kun poika tulee isänsä luo kesänviettoon, isyydestä vieraantunut mies joutuu kovan paikan eteen. En pitänyt Iirosta, ja mieleni teki vähän ravistella häntä kohtaamaan elämänsä valinnat aikuisten tapaan, mutta toisaalta kai tällaisia tossukoitakin on yritettävä ymmärtää.

Melba, Mallinen ja minä (1992) on se lähes satasivuinen, jo pienoisromaanin tapainen novelli, joka jätti pysyvimmän jäljen. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että edelleen pidän eniten pitkästä proosasta ja etenkin Westön pitkästä proosasta. Toisaalta Westö itse toteaa saatesanoissaan, että "jokaisella kertomuksella on oma pituutensa ja oma kielensä", eikä pitkää novellia tule venyttää pienoisromaaniksi, jos se ei ole kertomuksen hengen mukaista. Melba, Mallinen ja minä on lapsuus- ja nuoruuskuvaus, kertomus helsinkiläisestä elämästä ja kerrostalon pihan kuninkuudesta, kiusaamisesta, väkivallasta ja ystävyydestä. Se on paras tämän kokoelman kertomuksista.

Ackermanin kertomus (1992/2003) käsittelee luottamusta, sen rikkomista ja voimattomuutta, joka syntyy, kun seuraa vierestä toisen ihmisen alamäkeä. Myös syyllisyys on keskeinen teema, jota novelli herättelee pohtimaan.

Erotuomari (1997/2004) kertoo keski-ikäistyneen miehen nuoruuden muistelusta ja oikeiden ja väärien valintojen tekemisen vaikeudesta ja moni-ilmeisyydestä: onko yksi teko aina välttämättä parempi tai oikeampi kuin toinen? Samalla pohditaan urheilumaailmaa ja etenkin junnu-urheilua.

Rennot suosikit (2004) oli minulle mieluisa. Siinä suuri uusioperhe elää arkeaan huippuineen ja aallonpohjineen perheen teini-ikäisen pojan silmien kautta kuvattuna. Tarina ja sen henkilöt ovat kiinnostavia ja kerrontatapa tuore ja uskottava.

Kokoelman lopettaa novelli nimeltään 1968 (kirjan mukaan vuodelta 1968, painovirhe, oikeaa vuotta en saanut selville), surumielinen ja samalla toiveikas pieni kertomus ajasta ja ajan muutoksesta sekä perheen kivuista. Kaunis lopetus hyvälle kokoelmalle.

Huomaan, etteivät kaikki novellit ole jääneet kovin vahvasti mieleeni. Yritin olla ahmimatta, yritin maistella hitaasti kutakin vuorollaan, mutta eihän siitä aina mitään tullut. Olen malttamaton lukija, etenkin hyvän kirjallisuuden äärellä, joten luulen, että näistäkin olisi voinut saada enemmän irti rauhallisemmin luettuna.

Vaikka novellikokoelman lukukokemus oli mieluisa, pidän silti edelleen enemmän Westön pitkästä proosasta. Tässä kokoelmassa on kuitenkin nähtävissä paljon mieluisaa: epätäydellisyydessään uskottavat henkilöt, lapsuuden ja nuoruuden herkkä kuvaus, identiteetin rakentamisen haaste, melankolinen muttei koskaan toivoton tunnelma ja ennen kaikkea upea, täyteläinen, elävä ja hengittävä Helsinki-kuvaus. Kiitos siitä, herra Westö. Jatkakaa.