Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kansi: Ralph Del Pozzo
Otava 2010
678 s.
The Gravedigger's Daughter (2007)

Kirjakauppaostos.


Rebecca Schwart syntyy toisen maailmansodan alla New Yorkin satamassa, pakolaislaivan saastassa, saksalaisen pakolaisperheen kolmanneksi lapseksi. Schwartit ovat paenneet natsien vainoja ja asettuvat Yhdysvaltoihin monien muiden kaltaistensa tavoin. Perheen isä Jacob ei kuitenkaan kykene sopeutumaan, ja vaikka hän tekee kaikkensa, jotta sekä hän itse että koko perhe saisivat karistettua menneen elämän niskastaan, se ei onnistu. Uusi maa, uusi kieli, uusi kulttuuri – kaikki se on liikaa vihaa tihkuvalla katkeruudella höystetyssä elämässä.

Rebecca päätyy rikkonaisen lapsuuden jälkeen työskentelemään hanttihommissa ja ollessaan hotellin siivoojana hän tapaa hurmaavan Niles Tignorin, joka vie nuoren naisen sydämen ja siveyden. Epäsuhtainen pari alkaa elää avioliittoaan, ensin kiertolaisina Nilesin liikkuvan työn vuoksi, lopulta syrjäisessä maatalossa. Rebecan suurin toive, lapsi, syntyy lopulta. Hän on poika, Niley, jota Rebecca palvoo sydämestään.

Olosuhteet pakottavat Rebecan lopulta jälleen tien päälle ja lopulta vaihtamaan identiteettiä kokonaan – jälleen kerran. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, johon on kasvanut suhtautumaan varauksella, vierautta kokien? Kuinka kiintyä ihmisiin, jotka haluavat hyvää sen jälkeen, kun on elänyt niiden kanssa, jotka haluavat satuttaa? Rebecan tie maailmansodan jälkeisessä Amerikassa on kuopilla täytetty.

Olen hengästynyt ja hämmentynyt. Parin viikon matka Joyce Carol Oatesin voimakkaan kerronnan mukana päättyi viime yönä. Haudankaivajan tytär on ollut lukusuunnitelmissani kauan, ja etenkin hyytävän upean Sisareni, rakkaani lukemisen jälkeen se huusi päästä luettavaksi. Joyce Carol Oatesissa on vain se vika, että hän on kirjailijana yksinkertaisesti viiltävän nerokas. Ja raskas. Kauhistuttavan raskas.

Raskaus ei tule tekstistä tai tarinasta sinänsä. Oatesin kynä liitää ja leijuu, pyörii ja viekoittelee, hämää ja hidastaa. Tarina, juoni, jonka hän kokoaa, on runsas ja houkutteleva, upea. Kokonaisuus on se, joka tekee lukemisesta kaikkea muuta kuin yhdentekevää tai puhdasta viihtymistä. Oatesin käsittelemät teemat ovat suuria, satuttavia ja niin tosia, että ne tuntuvat syvällä. Siksi lukeminen on minulle raskasta.

Haudankaivajan tytär kertoo monista asioista. Se on ensinnäkin siirtolaisperheen tarina. Siirtolaisten, joiden uusi elämä ei ota sujuakseen, ja joka lopulta hajoaa tuhkaksi tuuleen. Schwartin perhe kohtaa maailman, joka ei halua tuhota heitä – miten virkistävää natsivainon jälkeen! – mutta sen jäsenet eivät silti onnistu aloittamaan uudelleen elämäänsä. Katkeruus, viha, itsetunnon tuho, sopeutumattomuus, ennakkoluulot. Kaikki nämä yhdessä ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen ovat yksinkertaisesti liikaa.

Rebecan osalta tarina jatkuu nuoren naisen selviytymiskamppailuna yhteiskunnassa, jossa hän on altavastaajana. Hän päätyy yhteen miehen kanssa, joka on peto hymynsä takana, jonka rautainen nyrkki kurittaa ja jonka häilyvä mieli ja terävä kieli iskevät suoraan heikoimpiin kohtiin. Väkivallan kuvaukset Haudankaivajan tyttäressä ovat kuvottavan aidon tuntuisia, ja onneksi, onneksi niitä ei lopulta ole enempää.

Lisäksi kirja kertoo äidinrakkaudesta, lahjakkuudesta, luottamuksen rakentamisesta ja ihmiselämän kokonaisuudesta. On myös onnea, rakkautta, kiintymystä ja menestystä. Puhdasta synkkyyttä voi ihmisen elämässä olla – mutta onneksi vain hetkittäin. Jokin toinen polku voi aina viedä sieltä pois.

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Hän ei tarjoile kaikkea valmiina, eikä hän pyydä anteeksi sitä, mitä kirjoittaa. Se on joko otettava tai jätettävä, jossittelemaan on turha jäädä. Ihailen tämän naisen vahvaa ääntä, kantaaottavuutta ja kunnianhimoa. Vaatii pokkaa huutaa vielä silloin, kun muut käskevät olemaan hiljaa.

Kolmen luetun teoksen perusteella – tämän, Sisareni, rakkaani ja Kosto: rakkaustarinan – myönnän: tämä nainen on nero. Hän tietää, mitä tekee – ja hän tekee sen.

___

Haudankaivajan tytärtä on luettu paljon. Suosittelen tekemään saman. Muutamia muiden ajatuksia mainitakseni: Jaana häikäistyi, Katja ei voinut tämän jälkeen hetkeen lukea mitään muuta, Leena löysi Suuren Kertojan.

Kirja edistää TBR-listaani jälleen yhdellä ruksilla.