Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38
Suomentaja: Liisa Ryömä
Otava 2013
334 s.
Hägring 38 (2013)

Kirjakauppaostos.


Helsinkiläinen asianajaja Claes Thune pyörittää pienehköä asianajotoimistoa. Hän on vastikään eronnut vaimostaan Gabista, naisesta, joka lähti Thunen parhaan ystävän matkaan. Eronneen miehen päivät ovat hiljaisia, toistavat toisiaan. Kerran kuussa kokoontuva Keskiviikkokerho on ehkä ainoa asia, joka tuo Thunen elämään jännitystä. Lukioajoista yhtä pitäneet, ensin pojat, sitten aikuiset ja keski-ikäistyvät miehet, kokoontuvat väittelemään, keskustelemaan ja – jos sallitte – juoruilemaan. Yleensä maistellaan uusimpia drinkkejä – samoja, joita Hollywoodin tähdet juovat – joskus käydään jopa urheilukisoissa.

Thune palkkaa toimistoonsa konttoristiksi Matilda Wiikin. Rouva Wiik on hiljainen, jopa sulkeutunut, mutta hän tekee työnsä hyvin ja Claes Thune tuntee häneen jonkinlaista sielunkumppanuutta. Matilda itse elää vaatimatonta ja hiljaista elämää, eikä paljasta itsestään juuri mitään. Hän nauttii elokuvista ja valikoiduista Helsingin huveista.

Öisin Matilda on kuitenkin levoton. Häntä kiusaavat menneisyyden haamut, kahdenkymmenen vuoden takainen sisällissota ja sen jälkeinen vankileiriaika, varhain kuolleet vanhemmat ja nuoremmasta veljestä huolehtiminen – asiat, jotka kalvavat syvältä. Joskus peilistä katsoo aivan toinen ihminen, pilkallinen ja holtiton Miljaneiti.

Thunen ja Matildan elämät risteävät monin tavoin niiden kahdeksan kuukauden aikana, joista kirja kertoo. Heillä on paljon yhteistä, mutta siitä huolimatta heidän välissään on valtava kuilu. Thune on hyväntahtoinen porvari, liberaaliksikin haukuttu, eikä hän voi olla kauhistumatta jopa kaikkein läheisimmissään nousevaa äärioikeistolaisuutta ja rotuoppipuheita. Kaiken aikaa taustalla maailmanpalo muuttuu yhä korventavammaksi ja kansainväliset suhteet hiertyvät.

Kjell Westön uusin teos, Kangastus 38, on oikeastaan ainoa kirja, jota tältä kirjasyksyltä odotin. Pidempään kanssani kulkeneet tietävät, että Westö on minulle rakkain kotimainen kirjailija – ja John Irvingin kanssa huipulla, kun kaikista kaikkien aikojen kirjailijoista puhutaan.

Olin torstaina kuuntelemassa Westön haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Se oli kiinnostavaa, sillä en ollut kuullut uudesta kirjasta etukäteen juuri mitään. Tiesin, että se sijoittuu 1930-luvulle, aivan talvisodan alle, mutta siinä kaikki. Haastattelussa ei itse kirjasta puhuttu paljoakaan, sillä se on vaikeaa paljastamatta juonikuvioita liikaa. Sen sijaan siinä keskityttiin keskustelemaan 1930-luvusta, historiallisesta proosasta ja erilaisista aatteista.

Ahmin kirjan. Westölle epätyypillisesti se on varsin kompakti, vain hieman yli 300-sivuinen. Kirja kuvaa ajanjaksoa maaliskuusta marraskuuhun vuonna 1938, sen henkilögalleria on tarkkaan rajattu, ja se on jollain tapaa hyvin erilainen tunnelmaltaan kuin kirjailijan aiemmat teokset.

Kirja on upea, sen sanon suoraan. Yritin lukea sitä rauhallisesti, maistellen, huolella henkilöihin tutustuen. Mutta eihän se onnistunut niin hyvin kuin ajattelin, vaan pakko oli lukea lisää, upota vielä syvemmälle. Matilda Wiikin hahmo on äärimmäisen onnistunut. Niin surullinen ja sydämeenkäypä, uskottava, ymmärrettävä ja silti salaperäinen ja arvaamaton. Matilda on tarinan selkäranka ja sisältö, vaikka ei Claes Thune hänelle paljon häviä. Näkisin, että tässä kirjassa Claes Thunen tehtävä on kuvata yleistä, Matildan yksityistä. Thunen kautta katsotaan 1930-luvun Helsinkiä ja Suomea, ylempien yhteiskuntaluokkien aatteita ja elämisen tapaa, yhteiskunnallista muutosta ja kuohuntaa, uuden sodan uhkaa. Tämä kaikki siitä huolimatta, ettei Thune ole yksioikoisen hyväosainen, ei laisinkaan. Mutta hänen elämänpiirinsä on. Matilda Wiik taas on oman persoonansa uhri ja menneisyyteensä väistämättä sidottu tavalla, joka ei ole oikeudenmukainen. Mutta eihän oikeudenmukaisuus olekaan mikään itsestäänselvyys, kuten Matilda huomauttaa Thunellekin.

Kangastus 38 on omalla tavallaan hyvin elokuvamainen. Sen aikajänne on lyhyt, leikkaukset ovat paikoin nopeita, tilanteet ja henkilöt vaihtuvat. Moni asia kuplii pinnan alla, mutta ei nouse esiin. Lukijan on oltava tarkkana, aistittava värähdykset, pysyttävä varpaillaan. Tunnelma tiivistyy vähitellen, melkein salaa, ja lopuksi lukija ei voi muuta kuin huokaista syvään. Palata mielessään askelia taaksepäin, muistella vihjeitä, rakentaa omaa kokonaiskäsitystään. Ehkä pyyhkäistä jotain märkää silmäkulmastaan.

Kohtaus vaihtuu. Leikkaus naisen kasvoihin. Surullisiin, vääristyneisiin. Katsoja nieleskelee: eikö hän saa koskaan rauhaa? Eikö edes pientä? Hetkeksi vain? 

Filmikelan ratinaa. Filmi katkeaa.

Ei, ei hän saa.