 |
| Kuvan punaviini liittyy tapaukseen. |
Aino Kontula: Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille
Helsinki-kirjat 2010
229 s.
Kirjastosta.
Millainen on hyvä opettaja?
En tiedä.
On kymmeniä hyviä opettajatyyppejä. On toinen mokoma vähemmän hyviä ja myös niitä, joiden ei pitäisi olla lainkaan opettajia – joko omasta mielestään tai lähinnä oppilaitten mielestä. (s. 150)
Kun uusi työni alkoi, minulle selvisi, että sen sisältö onkin hieman muuta kuin olin luullut. Joko olin kuunnellut huonosti työhaastattelussa tai sitten väärinymmärrys oli ihan molemminpuolinen. Haasteita tuli aimo kasa lisää, samoin hämmennystä ja epäilemättä monelle sieltä sun täältä tuttu en vaan osaa -fiilis. Nopein toimenpiteeni kauhunlievittämiseen oli tietenkin marssia kirjastoon selailemaan kasvatustieteen ja erityispedagogiikan hyllyjä. Mihinpä muuhun lukutoukka ja painettuun sanaan jykevästi uskova luottaisi yhtä paljon?
Silmiini osui Aino Kontulan houkuttelevasti nimetty Opettajan selviytymisoppi – Vinkkejä vanhemmille, jonka korjasin parempaan talteen silmänräpäystä nopeammin. Kirja osoittautui helposti lähestyttäväksi ja nopealukuiseksi tapaukseksi – toisin kuin suurin osa kasvatustieteen alan kirjallisuudesta yleensä.
Kirjan nimi saa kyllä hieman moitteitani, sillä se johtaa harhaan. Vanhemmille tarkoitettujen vinkkien osuus on marginaalinen, ja ihmettelenkin, miksi käsite on nostettu kirjan nimeen saakka, alaotsikoksi tosin, mutta silti. Ensisijaisesti kyse on opettaja emeritan nuorta opettajaa puhuttelevasta ja tälle vinkkejä tarjoavasta teoksesta.
Pidin kirjan tyylistä. Se on kepeä, sujuva, sarkastinen ja hieman provosoivakin. Luvut ovat selkeästi toisistaan erotetut ja teemoitetut, rakennetta on helppo seurata ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Tilaa on jopa omille muistiinpanoille, joskaan aivan niin käsikirjamaisena en tätä teosta näe, että se olisi ollut ehdottoman välttämätön ratkaisu.
Aino Kontula on elämäntyönsä peruskoulun biologian- ja maantiedonopettajana tehnyt, eläkepäivinään kirjoittamiseen keskittyvä kasvatus- ja opetusalan asiantuntija. Omista kokemuksista ja työurasta ammentava teos on siinä mielessä lohdullinen ja arkinen, että se on hyvin rehellinen. Tosin aika ajoin riveillä ja rivien välissä pilkahteli pienimuotoista itsekorostusta, mutta sellaisiahan me opettajat taidamme kaikki loppujen lopuksi olla...
Opettajan selviytymisoppi on jaettu yhdeksään lukuun. Ne käsittelevät opettajan ammattia yhteiskunnallisena ja henkilökohtaisena ilmiönä, koululaitoksen ja opettamisen historiaa, hyvää koulua, työnhakua, oppilaita, kurinpitoa, opettajatyyppejä, koulun arkea sekä kodin ja koulun yhteistyötä. Hyvin kattava skaala siis, tehokkaassa paketissa.
Jotain tällaista luettavaa olisin kaivannut auskultoinnin aikana kaiken maailman Pestalozzien sijaan. Jotain vastaavaa: arkista, käytännönläheistä, ravistelevaa, herättelevää, ärsyttävää – aitoa. Toki yliopisto-opintoihin kuuluu teoreettisuus, mutta opetusharjoittelun tarkoitus lieni kuitenkin olla nimenomaan käytännön harjoittelua. Miksi siis sen aikana ei voitu rehellisesti puhua opetustyön arjesta?
Aino Kontula ei väitä olevansa aina oikeassa. Tämä on hyvä taito opettajan oppia, vaikka kaikki opettajat eivät sitä koskaan opi. Itse ainakin tiedän olevani pääasiassa useimmiten kaikkea muuta kuin oikeassa. Oppilailta yritän sen kuitenkin salata parhaani mukaan. Eipä niillekään kaikkea kannata myöntää...
Opettajan selviytymisopissa on provokatiivinen ja herättelevä ote. Sen lienee tarkoitus kannustaa keskustelemaan, pohtimaan ja kehittymään sekä myöntämään ikäviäkin totuuksia tosiksi. Vaikka olen vasta opettajan urani alkuvaiheessa, tunnistin kirjan sivuilta monia tuttuja asioita. Mieleen tulivat myös ne monet virheet, joita viime keväänä tein. Toisaalta virheet opettavat – ainakin tietää, mitä ei ainakaan kannata tehdä, vaikkei oikeaa tapaa tietäisi edelleenkään. Saa siis nähdä, mihin tuleva lukuvuosi vie. Luultavasti teen uusia virheitä, mutta toivottavasti kuitenkin eri asioissa.
Pätkätöiden ilo on se, että näkee monta työyhteisöä ja monta tapaa toimia. Niiden haitta on se, että aina on aloitettava alusta. Mutta toistaiseksi olen iloinen pätkäelämästä, sillä ainakaan en ehdi leipiintyä, ja aina on oltava valmis muutoksiin. Sitä paitsi en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Se voi lopulta olla jotain ihan muuta kuin opettaja. Mutta niin kauan, kun ensisijaisesti klikkaan itseni opetusalan avoimiin työpaikkoihin, aion totella Aino Kontulan ohjeita vähintäänkin yleisluontoisella tasolla: pysyn uteliaana, en ole lähtökohtaisesti muutosvastarintainen, pidän järjen päässä ja tolkun mielessä, muistan oppilaan ensin ja ennen kaikkea olen itselleni armollinen. Sillä tavalla saatan tulla ainakin ihan kohtuullisen hyväksi opettajaksi.
Tosin ennen uutta työviikkoa nautiskelen silti chileläistä punaviiniä. Antaumuksella.
___
Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot – Yhteiskunta.
Olen lukenut Kontulan tuotannosta kolme ensimmäistä, mutta tämä on lukematta. Kontulan tyyli on hieman sarkastinen, mutta perustunee omakohtaisiin havaintoihin?
VastaaPoistaMinulle tämä oli ensimmäinen teos Kontulalta. Tyyli on tosiaan varsin sarkastinen, mutta hyvin uskottava ja toimii tässä kontekstissa hyvin. Kontula laittaa itseään likoon kyllä ja puhuu omista kokemuksistaan. Pitäisikin lukea se Rexi on homo jne. -kirja jossain vaiheessa. Paitsi että eiköhän tässä saa koulumaailmaa kokea jo ihan elävässä elämässäkin ihan riittämiin... :)
PoistaOlen lukenut mainitsemasi teoksen, ja luulisin tässä teoksessa loppupelissä olevan samat asiat.
PoistaOlen lukenut Kontulalta kirjan Rexi on homo ja opettajat hullui! joka oli todella mehukas ja herättelevä. Onneksi kirjaan oli taidettu koota koko Kontulan uran "huippuhetket", vaikka kirjassa tapahtumat kuvattiin yhden yläsasteikäluokan tempauksiksi. Rexi on homo ja opettajat hullui!-kirjaa voin suositella ihan kaikille. Tämä Opettajan selviytymisoppi taitaa olla enemmän suunnattu opettajille.
VastaaPoistaLuultavasti asia on juuri noin. En ole ihan varma, kuinka innostava kirja tämä on muille kuin opettajille (ja ehkä sitten niille vanhemmille). Oli kyllä oikein hauska lukukokemus näin uuden lukuvuoden ja työn alkuun.
PoistaEdellisen kommentoijan tavoin olen lukenut kontulan Rexi on homo -kirjan. Itse teen työtä vähään silleen marginaalissa, että yläasteelaisten toilailuja näen ja niistä kuulen, mutta tavallaan aika vähäisesti joudun niiden kanssa tekemisiin. Jotenkin vähän hassu paikka, mutta itse tykkään siitä, mitä teen - ja oman työni tuloksenkin näen aivan eri tavalla tässä työssä =)
VastaaPoistaNo, mutta aina siis hyvät oppaat ovat enemmän eduksi kuin haitaksi tuossa mystisessä maailmassa, koulussa...
Kiva, että tykkäät. :) Minä pidin kevään työstäni superpaljon ja toivonkin, että pääsen samoihin tehtäviin myöhemmin uudelleen. Kai se on lähinnä itsestä ja vähän tuuristakin kiinni. Mutta tämä vuosi nyt sitten tätä toista.
PoistaOppilaat on jotenkin ihan parhaita. Päivästä toiseen ne osaavat yllättää!
Onnittelut, sinulla on mahtavan positiivinen asenne työhösi. Kyllä tällaisella asenteella selviää pätkätyössäkin! Pitkään ennustettiin, että kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle, niin sitten on nuorille opettajille yllin kyllin töitä. Ei vain otettu huomioon, että lasten määrä vähenee niin jyrkästi.
VastaaPoistaOlen ollut nyt kolme vuotta eläkkeellä tehtyäni 35 vuotta töitä kieltenopettajana, pisimpään todella suurella, lähes tuhannen oppilaan yläasteella, kuten Kontulakin. Muistoihin on jäänyt paljon hauskoja hetkiä, mutta myös mokia. Niitä tekee loppuun asti, ensin siksi, ettei osaa kaikkea ja lopuksi siksi, ettei jaksaisi aina niitä samoja pöljyyksiä. Pitäisi muistaa, että oppilaalle kaikki tulee ensimmäistä kertaa. Huumorintaju ja rentous ovat ehkä tärkeimpiä työkaluja yläastelaisten kanssa.
Herra Rehtori on minusta paras Kontulan teoksista. Siitä käy ilmi, mille pohjalle peruskoulu rakentui. Oppilaan kirja, joka ilmestyi Rexi-kirjan jälkeen, ei mielestäni ole oikein onnistunut. En ole lukenut tätä Selviytymisopasta. Aion etsiä sen käsiini, kiitos kun esittelit!
Toivotan sinulle hyvää lukuvuotta ja paljon vitsikkäitä hetkiä oppilaittesi kanssa!
Kiitos, Marjatta. Katsotaan, miten tässä käy... Jostain olen kuullut, että historianopettajia koulutetaan jotain 300% liikaa. Tuntuupa kivalta. Täytyy vaan tottua siihen, että luultavasti päädyn tekemään lopulta jotain ihan muuta työtä. Kunpa joskus edes saisi kokeilla historianopettajana olemista. :)
PoistaSehän se: oppilaille kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa. Onneksi itse on vielä niin märkäkorva, että niin minullekin. ;)
Täytyy vilkuilla noita muita Kontulan kirjoja, kun vastaan tulevat. Ellen sitten ihan leipiinny aiheeseen työpäivien vuoksi...
Tsemppiä uuteen lukuvuoteen! Nykyään niin moni opiskelukavereista työskentelee opettajana, että nostan museon hiljaisuudesta teille kaikille hattua tosi korkealle. Kuten tuolla aiemminkin todetaan, sun asenne on mainio ja varmasti auttaa karikoiden läpi ja tekee puolestaan iloisista jutuista entistä parempia. Pätkätöiden hyvät puolet allekirjoitan myös itse, koska työyhteisön vaihtelevuus ja eri talojen tavat opettavat paljon ja tuovat myös nöyryyttä niin omaa osaamista kuin koko työntekoa kohtaan, koska oppii kantapään kautta sen, ettei työpaikat irtoa ihan noin vain. Ja se leipiintymisen välttäminen on ainoastaan plussaa.
VastaaPoistaKiitos, E! Yritän löytää iloa sieltäkin, missä sitä ei aina ole. Pakko on oppia kääntämään pätkätyöläisyys vahvuudeksi, koska sitähän se tulee olemaan luultavasti vielä pitkään. Jos aina vain mököttäisi sen vuoksi, että ei saa vakituista työtä, alkaisi varmaan jo itseäkin tympiä.
PoistaKyllä näistä selvitään, kaikilla aloilla! :)