14. tammikuuta 2012

W.B.Yeats ja väistämätön tuskanhiki

William Butler Yeats. Kuva: Wikipedia.

Jos muutama päivä sitten pääsin innostumaan runoudesta Walt Whitmanin ansiosta, se into sai pienen kolauksen nyt. Tenttiprojektini eteni irlantilaisen William Butler Yeatsin (1865-1939) Runoja-kokoelman parissa. Suomentaja on Aale Tynni, ja ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1966.

Kirjassa on alkusanat, parinkymmenen sivun mittainen johdanto-elämäkerta Yeatsista, valitut runot ilmestymisjärjestyksessä sekä lopussa selityksiä osaan niistä. Etenkin johdanto-osio on mielenkiintoinen, sillä itse en tunne tätä herra Yeatsia laisinkaan (no, nimen olin aiemmin kuullut).

Mutta ne runot. Ei kolisseet sitten millään. Jos Whitmania lukiessa tuntui, että pääsin himppasen jyvälle lyriikan kiemuroista, nyt ne kiemurat kiertelivät sinne tänne vailla mitään järkeä ja muodostivat lopulta umpisolmun päähäni tuoden mukanaan kivistystä ja irvistelyä.

Yeatsilla on varsin ylväs tyyli. Runoissa seikkailevat niin antiikin taruston hahmot ja filosofit kuin Yeatsin oman ajan sankarit. Yeats on ilmeisesti loppujen lopuksi varsin omaelämäkerrallinen runoilija, sillä ainakin selitysten mukaan runoihin ovat päätyneet hyvin monet hänen oman elämänsä ihmiset, lapset, ystävät ja rakastetut. Ja hän itse, tottakai. Siinä missä Whitman toi mieleeni eläviä kuvia, Yeatsin runot olivat vain sanoja riveillä. En päässyt ollenkaan sisään siihen maailmaan, josta hän kirjoittaa.

Osin syynä voi olla se, että Tynni on alkusanojensa mukaan jättänyt suomentamatta Yeatsin runsaasti viljelemän loppusoinnutuksen ja sen sijaan halunnut painottaa runon sanontaa ja sisällystä sekä rytmillistä ilmaisua. Tynnin mukaan "suomen kielen kulunut loppusointuaineisto yhä uudelleen käytettynä latistaisi runoa" ja "riimin viljely etäännyttäisi runon sanontaa ja sisällystäkin alkutekstin sanonnasta ja sisällyksestä". No, minä en ole suomentaja, joten en osaa tätä ratkaisua sen kummemmin järkevästi arvostella, mutta sanotaanko nyt niin, että itse innostuin tämän kokoelman kuluessa oikeastaan vain niistä muutamista harvoista runoista, joihin Tynni oli jättänyt jonkinlaisen loppusoinnutuksen. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut Yeatsin kielestä huomattavasti enemmän riimien kanssa, sillä kauniita kuvia hän kyllä luo, sitä en kiistä. (Vaikken niitä oikein tajunnutkaan.)

Nyt tuntui, että olisi pitänyt tietää ja tuntea runoutta huomattavan paljon paremmin ymmärtääkseni, mihin kulloisellakin, vaikkapa nyt antiikin kuvaston sanalla viitattiin. Minulle ne olivat vain Homeroksia ja Pythagoraita sellaisinaan, eivät merkkejä (Yeatsin) nykyajasta ja sen tilasta. Tunsin itseni todella tyhmäksi vilkuillessani runojen selityksiä. Sen siitä saa, kun tarttuu "Irlannin suureen symbolistiin, jonka runoudessa puhuvat mennyt romantiikan aikakausi ja vanhojen tarujen mystiikka mutta myös runoilijan omat ylpeän yksinäiset näyt" (takakansiteksti).

Ehkä Yeats ei herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin Whitman juuri siksi, etten oikein tuntenut hänen kuvaamansa todellisuuden läsnäoloa. Yeats, vaikka vie runojen lukijan ajoittain hyvinkin henkilökohtaiselle tasolle, ei silti ole yhtä intiimi kuin Whitman kaikessa paljaudessaan. Ilmeisesti minä pidän iholle tulevasta runoudesta, sellaisesta, jonka voi ymmärtää melkein omalla kehollaan (ilman sen suurempaa symbolismia).

Rupeanpas itsekin näemmä yleväksi - tätäkö runous tekee ihmiselle?

Yeats ei saanut minua kirjoittamaan ylös sitaatteja, kuten Whitman teki. Muutaman kohdan kuitenkin koin tarkemman muistamisen arvoiseksi.


Hän soimaa isokuovia


Isokuovi, ei, älä huutele noin,
tai huutele vesiin läntisiin;
kun huutelet, muistan silmät, joita
hämärsi kiihko, ja raskaat hiukset,
rintani ylitse valahtaneet:
jo tuulenkin itku on vaikea kestää.

Tässä oli sellaista ikävää ja tunnetta, että hetkeksi aloin jo uskoa Yeatsin antavan minulle vielä paljon. Hän soimaa isokuvia on kirjan alkupuolella ja se on kokoelmasta The Wind Among the Reeds (1899). Vastaavanlaiseen samaistumiseen en enää myöhemmin päässyt.

Runoja-teoksesta huomaa, vaikkei sisällysluetteloa etukäteen katsoisikaan, että se on koottu aikajärjestykseen. Runoilijan elämänkokemus kasvaa, ja se näkyy runoissa asenteen muuttumisena, ehkä hieman kyynistymisenäkin. Kovin tyytyväisiä tunnelmia näissä runoissa ei esiinny: useimmiten kaivataan jonnekin muualle joko ajassa tai paikassa, etsitään saavuttamattomia ihmisiä ja tekoja, petytään. Mistään massiivisesta pessimismistä ei kuitenkaan ole kyse, mutta harvemmin ilokaan - ainakaan kovin puhtaana - pilkahtelee.

Viimeisimmät runot on kirjoittanut jo aivan elämänsä ehtoopuolella kulkeva Yeats, joka tuntee ajan vähenevän.

- - Kiusaus vaikenee.
Elämän loppupäässä
ei löyhä haaveksunta,
ei mielen myllykään,
joka jauhaa joutavaa,
totuutta esiin saa.


Yeats on Nobel-palkittu kirjailija, jonka arvoa en lähde kiistämään. Minun haparoiville runokokeiluilleni hän ei kuitenkaan antanut kovin kannustavaa potkua.

Vaikken tämän kirjan suhteen innosta pompikaan, avaan sillä silti tilini Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Kategoria on Länsi-Eurooppa ja maa Irlanti.

2 kommenttia:

  1. No, Isokuovi -runo ei ole minusta huono, mutta jos se kaikki muu...ei tunnu vatsan pohjassa asti,niin...;-)

    VastaaPoista
  2. Tämä oli ainoa sellaiseksi laskettava. Mutta jaksoin kuitenkin loppuun asti! ;)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!