8. tammikuuta 2012

Tumman veden päällä

Onkohan blogistani tullut kirjablogi? Näemmä muista aiheista kirjoittaminen on hyytynyt. Ei kai se väärinkään ole, mutta ehkä asiaan voisi tulla jonkinlainen korjausliike. Ihan muista syistähän tämä kirjoittaminen on aikanaan alkanut. Muusta elämästä voin mainita tässä välissä sen verran, että viimeisten neljän päivän aikana olen nähnyt tolkuttoman määrän ystäviä, nauranut maha kipeänä, tavannut ihanan vauvan ja sairastunut matkakuumeeseen. Huomenna arkistoseikkailut jatkuvat (ja jos hyvin käy, urakkani on sen jälkeen tältä osin valmis) ja tiistaina menen töihin melkein kolmen viikon tauon jälkeen. Noin. Sitten kirjalliseen maailmaan.




Peter Franzén: Tumman veden päällä. Tammi 2010. 320 s.

Meillä on muutaman ihastuttavan naisihmisen kanssa säännöllisen epäsäännöllinen lukupiiri, jonka viimeisin luettava oli Peter Franzénin Tumman veden päällä. Olin ennakkoluuloinen, kuten ilmeisesti moni muukin kirjan lukenut on ollut. En ole ihan varma, mitä mieltä olen Franzénista näyttelijänäkään (huonot kylmät väreet menevät selkää pitkin kun muistelen hänen hönkäilyjään muuten oivallisessa Kuutamolla-elokuvassa... mikä valitettavasti palaa aina mieleeni, kun katson jotain hänen tähdittämäänsä leffaa), mutta (esikois)kirjailijana hän kieltämättä menettelee.

Googlettaessani huomasin, että tätä teosta on luettu kirjablogeissa laajalti, mutta koska kirja on ilmestynyt vuonna 2010, suurin kohina on ollut aikana ennen kuin itse olen kirjablogeja seurannut. Juoni on siis peruspiirteissään seuraava: pikku-Pete elää lapsuuttaan Keminmaalla 1970-luvulla, leikkii naapurin poikien kanssa, pitää huolta pikkusiskostaan, kokee arjen ihmeitä – ja kärsii perheväkivallan ja alkoholismin tummasta varjosta. Kirja pohjautuu osin Franzénin omiin kokemuksiin, muttei ole muistelmateos.

Tämä seikka oli minulle lukiessa kaikkein ongelmallisin. Minusta Franzén ei ole kirjoittajana niin taitava, että faktan, fiktion, muistojen ja kuvitelmien sekoitus toimisi niin kuin sen kai on ollut tarkoitus toimia. Lukiessa pohdiskelin koko ajan, mitkä osiot mahtoivat olla "totta" ja mitkä eivät. Se häiritsi. Olisin toivonut, että kirja on kokonaan fiktiivinen tai sitten rehellinen muistelmateos, mutta tällainen soppa herätti lähinnä ärsytystä. Voinko uskoa kirjaan ollenkaan?

Tumman veden päällä on helppolukuinen ja rakenteeltaan varsin onnistunut teos. Luvut ovat lyhyitä ja lapsuusmaisemat esitetään niissä aidosti. Jonkinlaista kunnollista kliimaksia jäin kuitenkin kaipaamaan, ja kirja loppuu sen kummempia selittelemättä. Kieli on yksinkertaista ja korostaa lapsen näkökulmaa, jossa eletään nyt ja tässä, kaikkea ymmärtämättä mutta paljon huomaten. Väkivallalla ei mässäillä, ja lapsen kokemus siitä tuntuu aidolta: pelottaa, kummastuttaa, hämmentää, suututtaakin.

Aikuiset jäävät kirjassa loppujen lopuksi varsin yksipuolisesti kuvatuiksi. Etenkin Peten isovanhemmat, joiden luokse äiti ja lapset useaan otteeseen isän viinahöyryjä ja nyrkkejä pakenevat, olisivat voineet olla isommassakin roolissa. Pappa on Petelle tärkeä, ja se näkyy tarinassakin, mutta mummi on ikään kuin lisälavaste, ei kovinkaan syvällinen hahmo. Samoin Peten oikea isä, joka asuu Helsingissä ja jonka Pete pari kertaa tapaa, jää kaukaiseksi. Mutta ehkä niin on tarkoituskin, sillä vieras hän on Petellekin.

Kirjasta jäi ristiriitaiset tunnelmat. Se oli ihan menettelevä luettava, mutta en päässyt siihen siltikään oikein kiinni. Jokin piti etäällä, ja vaikka Franzén mielestäni kuvaa lapsen maailmaa hyvin ja aidosti, minun oli siitä huolimatta vaikea uskoa siihen. Tästä seurasi se, etten ollut moksiskaan siitä, että luin kuvauksia raa'asta ja järjettömästä väkivallasta. Pysyin etäällä, enkä edes jaksanut välittää. Pelottavaa?

Tumman veden päällä on kyllä ihan hyvä kirja, en sitä kiistä. Se ei vain ollut minulle sopiva kirja. Liian moni asia tökki tavalla tai toisella. Näitähän sattuu. Jollakulla muulla voi olla parempi onni.


Osallistun tällä kirjalla Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteeseen, alakategoriaan Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset.

6 kommenttia:

  1. Aarrejahti ei siis varsinaisesti tuottanut vielä tulosta;) Mulla on kauheat paineet valita ensimmäinen kotimainen kirja, koska toivoisin toki sen olevan jollain tapaa aarre, jotta seuraavaankin kotimaiseen olisi mukava tarttua.

    VastaaPoista
  2. No ei, mutta ei se mitään – tulipa sentään luettua kirja, josta on ollut kohinaa sen ilmestyessä, eräänlainen aarre ehkä sekin kuitenkin.

    Hmm, en uskalla lähteä ehdottelemaan ihan kylmiltään mitään alkulaukausta, joka olisi ihan ehdoton hitti, kun tiedän meillä olevan erilainen maku kotimaisten kirjojen suhteen ;)

    VastaaPoista
  3. Oi, minä tykkäsin tästä ihan tosi paljon, kun sen pari vuotta sitten luin!

    VastaaPoista
  4. Pystyn kyllä ymmärtämään, miksi tästä kirjasta tykätään - ainakin se on laatunsa puolesta tosi positiivinen yllätys. Aina ei vaan sitten kuitenkaan natsaa syystä tai toisesta, mutta ei mahda mitään. :)

    VastaaPoista
  5. Minä tykkäsin kirjasta, mutta myös minua mietitytti tuo faktan ja fiktion sekoitus. Vaikka lukukokemuksen kannalta minulle ei ollut merkitystä mikä oli totta ja mikä keksittyä, lukisin mieluummin kirjaa joka on selvästi jompaa kumpaa lajia...

    VastaaPoista
  6. Olen samoilla linjoilla. Faktan ja fiktion sekoitus voi toimia, mutta vaatii mielestäni Franzenia taitavamman kirjoittajan.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!