Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta (WSOY 2011)

Tämä kirja kiinnitti huomioni Hesarin kulttuurisivuilla jokin aika sitten, ja kun se nökötti uutuushyllyssä Rikhardinkadulla, nappasin mukaani. 

Kyseessä on sukupolvikertomus yhden suvun naisista. Rose Bustamente, huora ja kalastaja, on lähtöpiste ja tavallaan määränpääkin. Hän elää pienellä Karibian saarella ja koettaa selvitä raa'asta elämästä parhaaksi katsomallaan tavalla. Vahva ja sitkeä hän ainakin on, luovuttaminen ei kuulu tapoihin - edes silloin, kun nilkki Jeronimo pyrkii jyräämään Rosen pienen rantamökin oman näköalansa tieltä ja kun ei siinä onnistu, tekee Rosen raskaaksi. Tässä voi nähdä vähän sukupuolten valta-aseman symboliikkaa: kun nainen on tavalla tai toisella miehen pyrkimysten ja suunnitelmien esteenä (tahallaan tai aivan tahtomattaan), mies on valmis ronskeihinkin tekoihin keikauttaakseen maailman jälleen paikalleen (ja naisen näkymättömiin). Syntyy siis seuraava sukupolvi, Violette, jonka kohtalona on tulla alkoholistiksi ja surkeaksi äidiksi. Violette joutuu edustamaan sivuroolia, hän on vain yksi lenkki ketjussa, jolle ei anneta sen suurempaa roolia: hän vain jatkaa samaa rataa eteenpäin. Sen sijaan Violetten tytär, Vera Candida on jotain muuta. Vaikka hänkin joutuu Jeronimon ja yleisesti miesten vallankäytön kohteeksi, hän päättää lähteä ja jättää ennalta määrätyn kohtalonsa taakseen. Vera Candida muuttaa teininä mantereelle, kasvattaa yksin (ja hieman naapurienkin avustuksella) pientä tytärtään, ensin Lutkalinnaksi kutsutussa au-äitien asuntolassa, sittemmin omassa vuokra-asunnossaan ja koettaa selvitä teräväsärmäisestä satamakaupungin elämästä kunnon kansalaisen tavoin. Tarinaan tulee mukaan myös ripaus hyvyyttä, kun Vera Candida tapaa toimittaja Itxagan ja antaa itsensä lopulta rakastaa. Ympyrä sulkeutuu samalla saarella, josta se alkoikin ja jonne Vera Candida lopulta palaa, vaikka vannoi, ettei niin koskaan tekisi.

Tämä oli hämmentävä lukukokemus. Tyyliltään Mitä tiedän Vera Candidasta on melko haastava, sillä teksti etenee ajoittain valtavina kokonaisuuksina ja niin tiiviinä, ettei lukiessa aina muista vetää henkeä. Tärkeää on se tunnelma, joka tarinassa vallitsee: se kutkuttelee kaikkia aisteja. Minun oli ajoittain vaikeaa seurata juonta, joten jotkin hienoudet saattoivat mennä ohi. Välillä suorastaan otti päähän, kun tunsin pudonneeni kärryiltä kokonaan. Ei auttanut kuin terävöittää havainnointia ja palata ruotuun.

Aiheiltaan Vera Candida on juuri sitä, mistä minä kirjallisuudessa pidän: pedofiliaa, sukusalaisuuksia, kurjuutta, köyhyyttä, selviytymistä. Mutta jokin jäi silti kaihertamaan, sillä en aivan päässyt heittäytymään kirjan mukaan. Ehkä se johtui juuri Ovaldén kirjoitustyylistä, jollaiseen en ole tottunut. Luen kai liikaa varsin perinteistä proosaa, jos nyt niin voi ajatella. Joka tapauksessa nautin tarinan miljööstä ja tunnelmasta, sen henkilöt olivat mielenkiintoisia ja huolimatta siitä, että rankkaa oli, kirjassa ei osoiteltu. Maailma on niin kuin se on, valtasuhteet ovat niin kuin ne ovat, ja jokaisen on itse luovittava elämässään juuri niin kuin parhaaksi näkee ja mihin kykenee.

Vaikka en voi väittää erityisesti pitäneeni tästä kirjasta, kannatti se joka tapauksessa kahlata läpi: Karibian maisemat sykähdyttivät ja Rose Bustamenten ja Vera Candidan henkilöt miellyttivät. Pidän yleensä vahvoista naishahmoista, jotka eivät pyri pomottamaan muita, vaan jotka yrittävät selvitä elämästä pieni pilke silmäkulmassa pahoja tekoja välttäen. Toisaalta minua kiinnostaa aina aviottomien äitien ja heidän murheensa kuvaaminen, sillä se, kuinka vastaavassa tilanteessa olevia naisia kohdellaan, kertoo mielestäni paljon yhteiskunnasta ja sen tilasta. (Tällä kertaa tila ei ollut erityisen hyvä.)

Jännä kirja, anyway!