Anne B. Ragde: Berliininpoppelit (2004), Erakkoravut (2005), Vihreät niityt (2007)

Sain eilen illalla loppuun trilogian viimeisen osan, ja täytyy sanoa, että olen hivenen hämmentyneessä tilassa. (Kirjat eivät sentään tulleet uniin, kuten joskus käy, vaan sen sijaan näin unta jostain zombinsyöjistä...) Lukukokemus oli mielenkiintoinen!

Tarinan keskiössä on rapistuva Neshovin sikatila Trondheimin laitamilla. Kaikki alkaa siitä, kun perheen matroona Anna vajoaa koomaan ja joutuu sairaalahoitoon. Esikoinen Tor ja perheen hyljeksitty isä menettävät arjestaan kaiken turvallisuuden, sillä Anna on pitänyt tilaa rautaisessa otteessaan vuosikymmenet. Tilanteen osoittautuessa vakavaksi, perheen maailmalle häipyneet nuoremmat pojat hälytetään vastentahtoisesti paikalle. Keskimmäinen Margido ei ole muuttanut Trondheimia kauemmas, muttei ole käynyt kotona seitsemään vuoteen. Sen sijaan hän on keskittynyt pyörittämään pientä hautaustoimistoaan ja pitämään elämänsä säntillisenä kaikin puolin. Kuopus Erlend ei ole kahteenkymmeneen vuoteen pieraissutkaan kotitilaa päin, sillä hänen homoseksuaalisuuttaan ei siellä hyväksytty. Hän elää puolisonsa Krummen kanssa ylellistä elämää Kööpenhaminassa. Veljesten ja isän lisäksi kuvioon mahtuu Torin tytär Torunn, nuoruuden hetkellisen rakkauden hedelmä, joka ei ole koskaan edes tavannut isoäitiään, eikä juuri isäänsäkään. Tämä konkkaronkka siis kokoontuu äidin kuolinvuoteelle tutustumaan toisiinsa, miettimään menneisyyttä suhteessa nykyisyyteen, kaivelemaan haudattuja sukusalaisuuksia ja pohtimaan sikatilan kohtaloa.

Näistä aineksista rakentuu tarina, joka hämmensi ainakin meikäläisen. Berliininpoppelit käsittelee vielä jotakuinkin kevyellä otteella perheiden sisäisiä jännitteitä ja sitä, millaiset seuraukset liian vahvojen persoonien käytöksestä lähipiirille muodostuu. Erakkoravuissa ja etenkin Vihreissä niityissä tunnelma tihenee ja muuttuu aivan muuksi kuin kevyeksi. Inhosin Annaa välittömästi, ja vaikka hän ei kirjassa sinänsä pääse valokeilaan, hänen varjonsa on voimakas ja epämiellyttävä. Veljeksistä ainoa suhteellisen kestettävä on Erlend, joskin hänen kauttaan kuvataan onnistuneesti niitä ylilyöntejä, joihin ilman rakkautta ja kunnioitusta jäävä ihminen saattaa päätyä sitten, kun ulkonaiset puitteet eivät enää kahlitse. Huomattavasti mukavampi hahmo on Erlendin toimittajamies Krumme, mutta niin ovat melkeinpä kaikki muutkin perheen ulkopuoliset henkilöt tässä sarjassa - lukuunottamatta Torunnin äitiä Cissiä. Esikoispoika Tor on raivostuttava mammanpoika, joka kaiken lisäksi heittäytyy kunnon martyyriksi sarjan keskimmäisessä osassa. Teki välillä oikein mieli ravistella häntä ja käskeä ryhdistäytymään, aikuinen mies! Margido jäi minulle hieman etäiseksi, ja häntäkin vaivasi vässykkyys. Hahmona hän kyllä on mielestäni varsin uskottava - juuri hänenlaisiaan säntillisiä ja äärettömän tylsiä keski-ikäisiä ihmisiä on epäilemättä maailma pullollaan. Sellaisia, jotka pelkäävät ajatuksiaankin, jos ne sattumalta pääsevät sivuraiteille. Tehokkaasta ja näpsäkästä Torunnista pidin kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta Vihreissä niityissä hän muuttuu niin ratkaisevasti, että jäi oikein paha mieli.

Tarinan tapahtumat eivät vaadi sen tarkempaa referaattia. Aikajänne on trilogiassa lyhyt, mikä on mielestäni onnistunut valinta. Siihen suhteutettuna muutokset, joita henkilöille tapahtuu, ovat suunnattomia. Ja surullisia. Luulin jotenkin, että näissä kirjoissa olisi tarjolla lämminhenkistä huumoria, mutta olin väärässä. Minua ei naurattanut tai edes hymyilyttänyt seurata epätoivon kasvua, masennuksen puhkeamista ja ihmisten täydellistä kyvyttömyyttä kommunikoida toistensa kanssa. Enemmän se ahdisti. Jokaista Neshovin perheen jäsentä olisi tehnyt mieli potkaista nilkkaan ja ravistella tajuamaan, kuinka heidän elämänsä valuu hukkaan aivan turhaan. Ehkä juuri siihen kirjailija on pyrkinytkin, en tiedä. Sarja kuvaa mahtavasti arjen kauheutta sellaisessa maailmassa, joka rakentuu totunnaisille tavoille, vuosikausia sitten paikalleen jämähtäneille raiteille ja hiljaisuudelle. Pelolle, että mikä tahansa yllättävä sana tai teko tai tapahtuma ravistelisi sitä maailmaa niin, että olisi pakko alkaa itse ajatella. Kyvyttömyydelle rakentaa ihmissuhteita, osoittaa tunteita, välittää toisista. Juuri tämä tuli voimakkaasti esiin, koska kirjassa kuvattiin nimenomaan perhettä, jolla ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään yhteistä, ei mitään sen jäseniä toisiinsa sitovaa tunnesidettä. Se teki minut surulliseksi. Kaikkein lannistavinta oli kuitenkin se, ettei kirjailija lopulta antanut kaikille onnea. Jokainen sai toki mahdollisuuden siihen, mutta se ei riittänyt. Surku. Ehkä niin käy, jos on koko elämänsä täysin saamaton ja kykenemätön vaatimaan itselleen elämältä mitään.

Vaikka lukiessa välillä mietin, haluanko edes tietää, miten sarjan ihmisille käy, olen iloinen, että luin nämä kirjat. Henkilökohtaisista syistä oli ravistelevaa lukea masennuksen salakavalasta puhkeamisesta ja ihan yleisesti päätöksenteon ja valintojen vaikeudesta. Henkilöt eivät tosiaan olleet mistään kaunokirjallisuuden suosikkikatalogista, mutta näinkin on ajoittain hyvä. Osaapa ainakin arvostaa miellyttäviä hahmoja, kun sellaisiin törmää. Ja jopa tällainen sottapytty kuin minä alkoi haaveilla rapistuvan sikatilan kunnostamisesta ja siivoamisesta. Hämmentäviä sivupolkuja sitä voikin kirjasta löytää, sanoisin jälleen.