Laura Honkasalo: Eropaperit

Otava, 2009

Sain Eropaperit loppuun tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Luin sitä yöllä myöhään, ja jouduin lopulta pakottamaan itseni nukkumaan, vaikkei edes väsyttänyt. (Nykyisin, kun en enää kärsi unettomuudesta, iltaisin alan nopeasti nuokkua, vaikka lukisin kuinka hyvää kirjaa sängyssä. Pidän sitä hyvänä asiana, sillä en todellakaan kaipaa niitä kauheita unettomuudessa kärvisteltyjä öitä.)

Eropaperit kertoo eräästä likaisesta avioerosta, valtakamppailun ja itsekkyyden pilaamasta lapsuudesta, pettyneestä vanhuudesta ja rikkoutuvasta idyllistä. Näkökulmia ja aikatasoja on useampia. On alle kouluikäisen Saran 1970-luvun loppu ja aikuisten asiat, joiden ei pitäisi olla hänen huolenaan, jätetyn Sinikan yksinäisyys kahden lapsen kanssa miehen lähdettyä toisen naisen mukaan, masentuneiden vanhusten vuodeosastolla elämänsä merkityksettömyyttä surevan Leean 2000-luku ja kuvia vielä kauempaa, sodan jälkikaiuista ja köyhyydestä. Tarinan kaari etenee siksakina. Se alkaa siitä, kun Sinikka ja Jouko löytävät toisensa ja uskovat siihen, että nyt kaikki on oikein. Se jatkuu kuvaamalla pettymyksiä, liian isoja huolia, kaipuuta muualle, muunlaiseen, toisiin ihmisiin. Kaiken aikaa Leea koettaa pitää yllä perheensä kokonaisuutta, sillä hän ei halua toista rikkonaista perhettä (sellaista, jossa joutui lapsuutensa elämään). Vuonna 2009 Leea ei voi vieläkään ymmärtää, miksi hänen poikansa Jouko jätti perheensä kolmekymmentä vuotta sitten toisen naisen vuoksi - ja miksei Jouko koskaan käy häntä katsomassa.

Kirjan alkupuoli oli minulle hieman tahmeaa. Henkilöt alkoivat kyllä kiinnostaa, mutta koska se, mitä tuleman piti, oli jo tiedossa, keskityin nappailemaan vihjeitä niistä syistä, jotka pilasivat kaiken. Lisäksi olen jostain syystä tällä hetkellä todella kyllästynyt lapsen näkökulman käyttämiseen, joten myönnettäköön, että aluksi hieman pompin Saran näkökulmasta kerrotut pätkät nopeasti yli. Mietin myös, tokko tässä(kään) kirjassa päästään puusta pitkään. Perheet hajoavat, idyllit särkyvät, kaikki eivät saa sitä, mistä haaveilevat - tämä kaikki on nähty jo.

Mutta. Tässä oli uutta. Tässä oli puhuttelua. Yöllä saatoin hieman tihrustaa itkuakin, sillä olin niin turhautunut Eropaperien ihmisten typeryyteen, tarkemmin sanoen Joukoon ja hänen uuteen naiseensa Raisaan. Kuinka julmaa lapsilla pelaaminen erotilanteessa voikaan olla? Kuinka ajattelemattomia, idiootteja, itsekkäitä kusipäitä aikuiset ihmiset ovat? Toisaalta hermostuin hieman myös Leeaan, joka yrittää edelleen, vuosikymmenienkin jälkeen selittää asiat itselleen parhain päin: kyseessä on erehdys tai joukko erehdyksiä, ei hänen perheensä voinut hajota näin.

Eläydyin aika vahvasti opiskeluista ja lastenhoidosta väsyneen Sinikan synkkiin hetkiin. Mies on koko ajan töissä, antaa muutaman hilun talousrahaa, vaimo yrittää opiskella lääkiksessä ja hoitaa samalla kahta alle kouluikäistä mukulaa - ja mies valittaa kuinka itsekäs vaimo on, ja kuinka tälle ei mikään riitä. (En todellakaan ole samassa tilanteessa, minun väsymykseni johtuu "vain" opiskelusta ja töistä, mutta pystyn todellakin kuvittelemaan, millaista kaaosta elämä voisi vielä pahempana olla.) Eron jälkeen alkaa valtakamppailu, lasten sotkeminen mukaan kuvioihin, joista heidän ei pitäisi mitään edes tietää. Törkeää. Itse en ole koskaan joutunut seuraamaan avioeroa lähietäisyydeltä, mutta uskon Honkasalon kuvanneen sitä sellaisena, kuin se pahimmillaan voi olla. Minulle tuli todella huono olo, kun mietin, kuinka toisiaan rakastaneet ihmiset voivat muuttua toistensa vihollisiksi, haluamaan toisilleen vain pahaa. Tai lähinnä sitä, kuinka ihminen voi pysyä järjissään silloin, kun itse koettaa käyttäytyä neutraalisti ja aikuisten tavoin samalla, kun toinen tekee kaikkensa tuhotakseen sen vaivoin kasassa pysyvän balanssin. Hyytävää.

Mietin sitäkin, kuinka yleistä on "julkisessa keskustelussa" unohtaa asioiden särmät. Esimerkiksi juuri huoltajuuskysymyksistähän puhutaan varsin paljon ja nimenomaan sukupuolinäkökulmasta, vaikka minusta siinä pitäisi olla ennen kaikkea kyse lapsista. (Niin, korostettakoon edelleen, ettei omakohtaisia kokemuksia ole.) En todellakaan sano, että äiti olisi automaattisesti parempi huoltaja, mutta en kestä myöskään sitä käsittämätöntä jeesustelua "femakkosossutädeistä", jotka vihaavat miehiä, eivätkä tunnusta isän merkitystä ja siksi ovat isiä vastaan avioerotilanteissa. Ehkei maailma ole aivan niin mustavalkoinen. Eropapereissa isä on tosiaan aina poissa, ehkä kerran viikossa voidaan pelata hetki jalkapalloa, kuopusta Tomia hän ei edes huomaa ja eron jälkeen hän haluaisi vain Saran luokseen. Koska haluaa tehdä kiusaa Sinikalle. Koska uusi nainen käskee. Mitään sympatiaa Joukoa kohtaan en voinut tuntea, hirveä mies.

Eropaperien ihmiset olivat aidon tuntuisia. Ärsyttäviä, heikkoja, mutta aitoja. Arvostan Honkasalon taitoja ihmiskuvaajana, sillä kaikki (muuten hyvätkään) kirjailijat eivät sitä hallitse. Tämä oli hyvä lukukokemus, joka jää varmasti mieleeni pitkäksi aikaa muistutuksena ihmisten pikkumaisuudesta ja siitä, että itse haluan olla edes hieman parempi ihminen myös niille, joista en pidä.