Lähtölaskenta Runokävelyyn: Vain olla näin – runoista ja hyvästä olosta

Runous on ihmeellinen kirjallisuudenlaji. Tuskin muihin liittyy tavallisten tai enemmänkin harrastaneiden lukijoiden keskuudessa niin paljon ennakkoluuloja kuin runouteen ja runoihin. En ole itsekään moisista vapaa: joka kerta aiempina vuosina, kun olen jostain syystä päätynyt kirjoittamaan runoista blogiin, olen tehnyt sen jotenkin anteeksipyydellen. Tässä nyt jotain raapustan, mitä lie yritän.

Tämän vuoden Runo100-haasteen myötä olen tarttunut runoihin avoimemmin mielin. Lueskellut, maistellut, palaillut takaisin. Antanut aikaa, kun siltä tuntuu, kiirehtinyt enemmän, kun on ollut sen aika. Ylipäätään olen tehnyt sen tietoisen ratkaisun, että luen runoja, annan mennä.

Viime viikolla löysin Pasilan kirjaston runohuoneesta (kyllä, siellä on runohuone!) Kirsi Kunnaksen vuonna 1950 ilmestyneen runokokoelman Uivat saaret. Vaeltelin Kallioon odottelemaan iltapäiväksi sopimaani tapaamista, ja kaivoin kirjan esiin. Ajattelin, kuinka mageeta olisi lueskella runoja kahvilassa, todella vakuuttavaa.

Sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi jonkin väkinäisen asetelman, uppouduin Kunnaksen runoihin kuin hourupää. Ne ovat ihania. Niissä huokuu luonto ja ihminen, kuvat ja hetket, tunnelma ja jokin syvempi siellä kaiken alla. Jäätelö suli purkkiin ja jäätee laimeni, kun en ehtinyt niihin vilkaistakaan.

En ole ehkä koskaan kokenut runojen kanssa näin sujuvaa yhteisymmärrystä.

- - On hyvä illan käteen painaa päänsä
kun viimein haravaani nojaan, ilta omaansa,
ja työni jätän.
Yöhön on kevyt mennä nukkumaan.

Vaikka Kunnaksen runot on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, niissä on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä samastuttavia ja ymmärrettäviä edelleen. Niissä hehkuu moderni ote, nuoruus, elämän taimet.

Vain olla näin
ja katsella pilveä, kukkaa.
Kääntyä pois siitä mitä odottaa,
laskea kätensä ja olla vailla pelkoa,
vain odottaa - -

Jos Kunnaksen runoja pitäisi koettaa määritellä adjektiiveilla, käyttäisin sanoja jäntevä, soljuva, visuaalinen. Kuvat nousevat vahvoina: mielessään näkee metsää, peltoa, vettä, taivasta, lintuja, puita, ihmiskohtaamisia. Silti runoissa ei ole mitään asetelmallisuutta, ne antavat tilaa ja hengittävät vapaasti.

Ei mitään enempää –
Vain katse joka kaiken ottaa
ja kaiken jättää paikoilleen,
niin että kuva syntyy
ja ihminen
jossa jo kaikki itsessänsä on:
maa, pellot, vuoret metsineen
ja aurinko. - -

Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni.

- - Pysähdyin.
Kauan, tietämättä miksi
olen tässä seissyt.
Ja miksi kulkisin? 

Ja aika lävitseni käy,
se majaa rakentaa,
tietä oviaukon luota eteenpäin se valmistaa,
se odottaa ja minä odotan,
voi viesti ovelleni käydä:
on valmis tie ja tarkoituksen tuntee aika vain,
siihen luota.

Kirsi Kunnas: Uivat saaret. Runoja
WSOY 1950
105 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Runo100, 82. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

_______________

Kuten tiettäväksi on tehty, ylihuomenna torstaina, runon ja suven päivänä, tehdään Helsingin keskustassa Runokävely kotimaisen runouden hengessä ja sen kunniaksi. Alkupiste on Runebergin patsaalla kello 16. Kaikki ovat tervetulleita. Nähdään torstaina!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata
2.7. Hyönteisdokumentti
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely