Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta

Jani Kaaro on suosikkitoimittajieni joukossa, ja olen aina pitänyt paljon hänen tieteeseen ja tutkimukseen liittyvistä artikkeleistaan. Esseekokoelma Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta on taattua Kaaro-laatua, mutta sen ote on tiukkoja lehtitekstejä lempeämpi ja seesteisempi.

Kirjassa on mukana seitsemän eri mittaista esseetä. Pisin niistä on nimeltään Raha ja lahjan henki ja se on Kaaron alkusanojen mukaan "parasta, mitä olen kirjoittanut". Teksti on laadukas, monipuolinen ja pohtiva. Se käsittelee lahjojen antamiseen perustuvan kulttuurin merkitystä ja syitä, miksi meidän tulisi miettiä, voiko nykyisenkaltaisen talousjärjestelmän korvata monien alkuperäiskansojen suosimalla lahjakulttuurilla tai jollakin versiolla siitä. Lahjojen antamiseen, saamiseen ja kiertoon perustuvan järjestelmän herkkä tasapaino on malli, joka tukee ihmisten välistä solidaarisuutta ja yhteistyötä tavalla, johon muut mallit eivät pysty. Kaaron essee on kirkasta ajattelua, se ei nokittele eikä pröystäile.

Todellakin, sillä rajalla, missä toisilleen vieraat kohtaavat, siellä missä ihmiset voivat käyttää toisia hyväksi tai osoittaa armoa, siellä missä ihmiset kulkevat tyhjän kupin kanssa ja toiset voivat täyttää sen, siellä lahjalla on aina mahdollisuus elää ja todistaa sielua koskeva voimansa. Lahja ravitsee meitä tavalla, johon talousjärjestelmämme ei pysty, ja uskon vakaasti, että jos koskaan haluamme kauniimman maailman, tuo muutos tarvitsee lahjan henkeä. (s. 62)

Muut kokoelman esseet ovat lyhyempiä, mutta hiottuja ja huolellisia yhtä kaikki. Kuolemisesta ja tulikärpäsistä on sydäntä sykäyttävä pohdiskelu länsimaisesta kuoleman kulttuurista – tai sen puutteesta. Kuinka kaukana olemme kuolemasta ja kuinka vieras se meille on. Ja mitä tapahtuu, kun kuoleman tietää lopulta koittavan. Onko syytä miettiä uudelleen koko elämän konsepti: miksi luulemme maailman olevan meille jotain velkaa, kun unohdamme jatkuvasti, millaisen lahjan olemme elämässä saaneet?

Kadonneet unemme ja Unettomalle ystävälle ovat uneen, nukkumiseen ja unettomuuteen liittyviä esseitä. Niissä Kaaro pohtii unennäkemistä ja näkemättä jäämistä, mutta myös mielikuvituksen ja abstraktien käsitteiden voimaa ja merkitystä sekä kykyämme nähdä ilmeisen taakse.

Surun tehtävä on puolestaan lyhyehkö essee surun käsittelystä ja siitä, kuinka se(kin) tuntuu olevan hukassa länsimaisessa nykykulttuurissa. Suru on monelta kantilta katsoen äärimmäisen merkityksellinen tunne, eikä sen peittäminen ole ihmiselle hyväksi. Kaarolla on jälleen esimerkkejä alkuperäiskansoista, joista jotkut jopa kuljettavat heimon vainajien luita mukanaan siirtyessään uusille asuinsijoille.

Miksi on niin tärkeää sanoa vanhalle hyvästit ja muistella sitä? Siksi, että ihmisen on opittava kaipaamaan. Ihmiselämä on täynnä menetyksiä, ja ihmisten on kaivattava sitä, mikä on menetetty. Jos ihmiset eivät kaipaisi menettämäänsä, silloinhan menetetty asia on ollut arvoton. Jos ihmiset eivät kaipaa mitään, se tarkoittaa, että mikään elämässä ei ole ollut tärkeää. Jos ihmiset sanoisivat – kuten he usein sanovat –, etteivät he kadu mitään, silloin heidän elämässään ei ole ollut mitään, mikä olisi ollut katumisen arvoista. (s. 131)

Se on vain psykosomaattista on kiinnostava essee medikalisaatiosta ja diagnostiikan muuttumisesta, siitä, kuinka oireet kehittävät diagnooseja ja mediatilaa tai muuta julkisuutta saavat yksittäistapaukset epidemioita, kuten 1800-luvun lopun hysteria-aallon. Teksti on mainio: terävä ja havainnollistava. Kaaro pitäytyy aiheen herkullisuudesta huolimatta tyynenä, eikä ivaa. Lienee hyvä valinta, vaikka aihepiiri on ristiriitaisuudessaan niin monisyinen, että siitä saisi melkoisen sopan, jos sille tielle lähtisi. Viimeinen teksti on Yurok-intiaanien myyttiin pohjautuva pienoisessee Pikku Raha, jossa Kaaro palaa vielä kerran rahan ja talouden äärelle, mutta tekee sen hienovaraisesti ja tyynellä tavalla kantaa ottaen.

Ihastelen Jani Kaaron harkittua, hiottua ilmaisutapaa ja kirkasta ajattelua, jonka hän tekstiensä kautta lukijalle välittää. Esseistä näkee, että niitä varten on tehty paljon tausta- ja ajatustyötä: mikään ei ole hutaistua tai sinne päin heiteltyä. Tekstien rakenne on selkeä ja looginen, niissä ei ole ylimääräisiä rimpsuja tai mitään muutakaan sellaista, jolla ei olisi paikkaansa ja merkitystään kokonaisuudessa.

Laadukasta, mietityttävää asiatekstiä, joka herättää muistoja, mielikuvia ja puheenaiheita – myös vastaväitteitä.


Jani Kaaro: Kauniimpi maailma – Kirjoituksia sielusta, taloudesta ja oikeudenmukaisuudesta
Ulkoasu: Helmi Sirola
WSOY 2017
172 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Hannan kirjokansi, Savon Sanomat

Haasteet: 97. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa