Yhä vaikeampaa on kuvitella, että joku nyt tai huomenna sanoisi tai kirjoittaisi jotakin, joka tyystin mullistaisi tähänastisen käsityksemme maailmasta.
Luin taannoisella lukumaratonillani Pekka Saurin esseistis-aforistisen tekstikokoelman Ratkaisemattomien kysymysten kirja, jonka sain joskus blogitapaamisessa vaihtokirjana, muistaakseni Arjalta. Todella yllättäen kirja ehti jonkin aikaa kerätä pölyä, ennen kuin nyt sain hyvän syyn tarttua siihen.
Kirjassaan monipuolisesta poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan tunnettu Sauri kirjoittaa elämästä, yhteiskunnasta ja ihmisyydestä. Ei sen vähemmästä tai enemmästä. Osa teksteistä on yhden virkkeen mittaisia, osa useamman sivun. Kieli on lempeää, helpostilähestyttävää ja selkeää, ei kuitenkaan mitään lässytystä tai pehmoilua, vaan kristallinkirkasta ajattelua.
Riittämättömyyden tunne kai nyt kuitenkin on merkki siitä, että olet edes yrittänyt. Ja välittömästi tämän omahyväisyyden ailahduksen jälkeen kylmä henkäys halla-alavalta: et ole yrittänyt tarpeeksi määrätietoisesti.
Ratkaisemattomien kysymysten kirja saa miettimään omaa rooliaan yhteiskunnan ja yhteisön jäsenenä. Kuinka toimin, milloin teen oikein ja väärin, miksi teen valintani ja mitä niistä seuraa. Olen joskus ollut aktiivisempikin, ajatellut, että minun valinnoillani ja tekemisilläni on väliä. Olen ollut tehokas järjestö- ja yhdistystoimija, tiedostava kuluttaja, korostanut pienen ihmisen valintoja. Viime vuosina kyynisyys on ikäväkseni nostanut päätään. Vaikka maksan edelleen muutamille järjestöille kuukausilahjoituksia, tipautan kolikkoni Nälkäpäiväkeräykseen ja silloin tällöin tilisiirron SPR:n katastrofirahastoon, monella elämän osa-alueella olen vaipunut apatiaan. Se harmittaa ja ensisijaisesti olen pettynyt itseeni: mihin se ihminen katosi, joka ennen uskoi asiaansa ja halusi tehdä edes pikkuriikkisestä siivusta maailmaa paremman paikan?
Ei Sauri kirjassaan tee suoria kehotuksia lähteä mukaan kansalaistoimintaan, mutta tulkitsen kirjan olevan kuitenkin puolustuspuhe ihmisen toimeliaisuudelle ja mahdollisuuksille. Voimme tehdä ja sanoa paljon tärkeää, vaikuttaa ja tehdä hyvää, jos haluamme. Saurin mukaan kärsimyksen vähentäminen on tärkein ihmiselle kuuluva tehtävä: siihen meidän on pyrittävä kaikessa.
Aina välillä pitäisi kyetä sanomaan jotakin, joka olisi yhtäaikaa sekä kaunista että rehellistä. Tai edes yrittää.
On vain niin ikävää aina epäonnistua tässä.
Ihmisten elämä rauhassa toistensa kanssa on aihepiiri, jonka ajattelee olevan universaali ja ajaton. Sellainen, jonka merkitys on suuri ja hyvän elämän kannalta välttämätön. Samoin kun oma aktiivisuuteni elämän paremmaksi tekemisessä alkoi karista joitakin vuosia sitten, myös uskoni ihmisen hyvyyteen on viime vuodet ollut koetuksella, kun äärioikeiston liikehdintä, avoin rasismi ja julma politiikka ovat tulleet näkyviksi. Jossain vaiheessa varhaista aikuisuuttani en olisi koskaan voinut kuvitella, että vielä elän aikaa, jolloin on vähintään hiljaisesti hyväksyttyä ölistä kaikki minkä sylki suuhun tuo julkisesti ja omalla nimellä seurauksista piittaamatta.
Onko se niin vaikeaa yrittää elää ihmisiksi? Kai se sitten on.
Valtion, julkisen sektorin roolia kyseenalaistavat yleensä kaikkein vahvimmat ja elämässään menestyneimmät yksilöt. Mikähän siinäkin on?
Entisenä Helsingin apulaiskaupunginjohtajana ja pitkän linjan virkamiehenä Pekka Saurilla on luonnollisesti näkemystä myös kaupungin- ja valtionhallinnosta. Muutama hieman pidempi teksti kirjassa kuvaa oletettavasti työnohjauksessa esiin nousseita asioita ennen kaikkea sosiaalityön ja terveydenhoidon puolelta. Viiden vuoden työkokemukseni peruskoulusta tuo luonnollisesti oman näkökulmansa ajatteluuni, ja lukiessa oli helppo samastua riittämättömyyttä ja tietynlaista toivottomuutta tunteviin suorittavan tason virkamiehiin, jotka eivät tunne pystyvänsä kaikkeen vaadittuun.
Toisaalta Sauri nostaa esiin kysymyksiä julkisen sektorin merkityksestä ja sen kyseenalaistamisesta. Suomessa puhutaan paljon "normienpurkamisesta" ja "byroslaviasta", vaikka aika monet kriitikotkin ovat kuitenkin sangen tyytyväisinä vastaanottamassa "virkamieskoneiston" ylläpitämän "hyysäysvaltion" palveluja – minkä nyt vaahtoamiseltaan ehtivät. En väitä, että suomalaisen yhteiskunnan ja julkisen sektorin toiminta olisi ongelmatonta – mikä muka on? – mutta en lakkaa ihmettelemästä, millaisella innolla niin paljon hyvää ja välttämätöntä "paisuneelta julkiselta sektorilta" itsekin elämänsä aikana saaneet ovat viemässä hyvinvointia toisilta. Miksi korjata sellaista, mikä ei ole rikki? En ymmärrä.
Huomaan kirjoittaneeni enemmän omista ajatuksistani kuin Saurin kirjasta sinänsä. Ottaen huomioon Ratkaisemattomien kysymysten kirjan pohjavireen, joka on pohdiskeleva ja uusia ajatuksia kutitteleva, totean niin olevan hyvä. Parhaat kirjat jatkavat elämäänsä lukemisen jälkeen, liikauttavat lukijassa jotakin pienesti tai suuresti, jäävät kalvamaan tai jättävät jälkeensä seestyneen olon.
Saurin kirja nipistää: älä luovuta. Anna mennä. Ajattele ja toimi. Et ole turha.
Mutta kärsimys on totta.
Kärsimys ei ole yhteismitallista. Siksi sitä ei voi vähätellä, suurennella eikä vertailla. Mutta aina sitä pitää yrittää vähentää.
Mitä muuta päämäärää on kuin kärsimyksen vähentäminen?
Olen vakavissani.
Pekka Sauri: Ratkaisemattomien kysymysten kirja
Ulkoasu: Joel Melasniemi
Kosmos 2015
160 s.
Kierrätyskirja.
_______
Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa
Haasteet: 88. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
Tuollainen teos varmasti saakin omat ajatukset laukkaamaan ja omantunnon kolkuttamaan, monenlaiset tunteet pintaan. Tunnistan itsekin tietynlaista voimattomuutta tässä maailmanmenossa ja politiikassa. Esseitä ja asiaproosaa pitäisi lukea useammin, mutta olen jotenkin laiska etsimään mielenkiintoista tekstiä. Kiehtovia romaaneja tulee vastaan päivittäin, joten tuntuu ettei aikaa jää muunlaiselle lukemiselle.
VastaaPoistaMinä olen viime aikoina todennut, että pidän hurjasti esseistä ja asiaproosasta, joten otan oikein asiakseni etsiä sitä lisää luettavakseni. Haluan, että joku kolkuttelee omatuntoani ja herättelee ajatuksiani muutenkin kuin proosan kautta. Vaikka jummi kuinka paljon sitä onkin tarjolla...
PoistaTämäntyyppisiä kirjoja olisi joskus hyvä lukea. Näkyy siitäkin, miten kirja on saanut sinun ajatuksesi kulkemaan. Jostain syystä tulee vain helpommin tartutuksi romaaneihin. (Huomaan sanoneeni saman kuin Kaisa edellä.)
VastaaPoistaNäin on, romaaneihin tarttuu helpommin, monestakin syystä. Niitä myös löytää helpommin, tämäntyyppinen kirjallisuus ei ole lähellekään niin suuresti esillä missään.
PoistaKirja on selvästi tehnyt tehtävänsä, kun sai ajatusprosessin alulle. Kiinnostavia pohdintoja Saurilla ja sinulla, mukavaa että toit myös omat ajatuksesi esille. Minäkin helpommin tartun romaaniin, enkä oikein osaa tällaisia kirjoja lukea kannesta kanteen, enemmän selaillen sieltä täältä. Miksiköhän?
VastaaPoistaSelailukaan ei ole pahitteeksi. Esseekokoelmiahan voi hyvin lukea kuten novellikokoelmiakin: vähitellen, yksi kerrallaan. Kai sitä lukee asioita kokonaisuuksina, ja siksi romaani on jotenkin tutumpi muoto luetulle, siihen kun on eniten tottunut.
PoistaJäin miettimään viimeistä lainausta. Olen ollut aina sitä mieltä, että on todella ikävää, jos joku vähättelee toisen pahaa oloa. Eri ihmisillä on esimerkiksi eri kipukynnys.
VastaaPoistaKannatan arjen pieniä, mukavia tekoja kuten vaikka tervehtimistä ja hymyilemistä, josta jokaisen on hyvä aloittaa - levittää ympärilleen hyvää :)
Olen samaa mieltä: kärsimystä, kipua, surua – tunteita ylipäänsä – tai vaikeuksia, ei niitä voi vertailla toisiinsa. Jokainen meistä kokee oman elämänsä asiat, ilot ja vastoinkäymiset eri tavoin, ja niin on hyvä. Kunhan muistamme, ettei esimerkiksi yhden ilo ole toiselta pois tai vastaavasti mikään suru ole absoluuttisesti toista suurempi tai "perustellumpi".
PoistaPienistä teoista kasvaa suuri virta.
Pekka Saurista minulle tulee yhä edelleen mieleeni (kuten kai monelle muulle ikäluokkaani kuuluvalle) ensin Cityn radio-ohjelma Yölinjalla, jota tuli kuuneltua monina unettomina öinä. Toki olen jonkin verran lukenut myös hänen poliittisesta urastaan ja muita mielipiteitä. Tämä kirja varmasti toimisi hyvänä ajatusten avaajana ja herättelijöinä. Jos jaksaa ajatella. Joskus minusta tuntuu, etten jaksa. olen jollain lailla luovuttanut monen asian suhteen ja samoista syistä joita itse tuot esille. Hieno kirjoitus ja pohdintaa, kiitos! <3
VastaaPoistaMinullekin tulee, vaikken tainnut koskaan sitä kuunnella, kun olen vähän nuorempaa ikäluokkaa! Täällä Helsingissä olen seuraillut Sauria kaupungin politiikan tekijänä, ja Twitterissä myös.
PoistaAina ei todellakaan jaksa ajatella, mistä olen omalla kohdalla harmissani. Tuntuu, että jättää ajatuskulut ja argumentit jotenkin puolitiehen aika helpolla, kun ajattelee, että joku toinen jossain on jo ajatellut ja sanonut tämän paremmin. Pyh pah, pitäisi vaan rohkeasti jaksaa funtsailla asiat loppuun asti.
Pekka Sauri on viisas ihminen. Kärsimyksen vähentäminen on hyvä päämäärä. Sitä voimme tavoitella me kaikki kyynikotkin, vaikka tiedämme, että ihmiskunnan peli on jo aikaa sitten pelattu.
VastaaPoistaAivan totta. Sitä voi tavoitella tavalla tai toisella, eikä pienikään teko mene siinä hukkaan.
PoistaKyynisyyden voimistumisen tunnistan omistakin ajatuksistani. Siltä on tosi vaikeaa välttyä, jos yhtään seuraa mitä ympärillä tapahtuu ja maailmalta uutisoidaan. Silti se tympäisee, en haluaisi huomata muuttuneeni läpeensä pessimistiseksi jonain päivänä. :)
VastaaPoistaNiinpä! Minä suren sitä, että menetin sen innokkaan idealistin jonnekin. Se oli tiedostava, asiaansa uskova tyyppi. Minne se katosi? En halua penseän pessimistin valtaavan samaa paikkaa, en ikinä!
PoistaKirjoituksestasi huomaa, että kirja on saanut sinut todella ajattelemaan ja pohtimaan. Aina hyvä merkki! Pohdinnastasi tuli mieleen asia, mikä viime aikoina on mietityttänyt ja liittyy osittain julkiseen sektoriin ja byrokratiaan. Nyt on tullut niin muodikkaaksi puhua Sääntö-Suomesta (ainakin iltapäivälehdissä) väheksyvään sävyyn. Vaikka olen itsekin pikkuisen boheemi, olen myös sitä mieltä, että sääntöjen ansiosta meillä täällä on asiat niin hyvin. Luonnollisesti toimimattomista ja vanhentuneista säännöistä pitää pyrkiä parempaan, mutta turhan napisijoille suosittelisin matkaa johonkin anarkistiseen maailmankolkkaan. Sen jälkeen säännöt, ne typerätkin, alkavat vaikuttaa ihan mukiinmeneviltä jutuilta.
VastaaPoistaOlen aivan samoilla linjoilla kanssasi. En kannata mitään kontrollivaltiota, mutta kaikkien "Sääntö-Suomea" niin suuresti inhoavien kannattaisi lähteä jonnekin vähän vähemmän säänneltyyn maahan tsekkailemaan, kuinka hulppeaa on meno, kun ei voi olla yhtään varma, kuinka asiat toimivat tai ovat toimimatta. Ja samoin kuin sinäkin, myös minä kannatan ehdottomasti huonosti toimivien sääntöjen hiomista paremmiksi.
PoistaKiinnostava!
VastaaPoistaJuuri mietin tänään näitä asioita kun erehdyin harhailuissani nettikommenttien pariin ja tunsin vain kasvavaa pahaa oloa. Milloin tästä tuli ok lynkata ihmisiä, puolin ja toisin, missä järkevä keskustelu? Vai onko sitä edes ollut?
Vähän sama tuon aktiivisuudenkin kanssa. Kaikkeen voisi ryhtyä ja jotenkin mielen valtaa se väsymys että onko tästä nyt mitään hyötyä ja iloa kellekään. Kaipa ryhtiliike olisi hyvä.
Sanopa se, ystäväiseni. Onkohan sitä järkevää keskustelua koskaan tosiaan ollutkaan? Olemme vain luulleet, että sellaista on, ehkä.
PoistaMinua kyllä vaivaa se, ettei jaksa olla hyödyllinen. Olisi kuitenkin syytä olla, ehdottomasti.
Ajatuksia herättävät kirjat ovat niitä parhaita.
VastaaPoistaTämä kuulostaa mielenkiintoiselta, vaikka pelkäänkin sen aiheuttavan minulle huono omatuntoa. On muka niin ainainen kiire, ettei ehdi oikeasti osallistumaan maailmanparannukseen. Kuitenkin, jos vaikka lukisi vähemmän kirjoja...
Huomaan vain itsessäni tuon saman, iän myötä kasvavan kyynisyyden. Miksi vaivautua? Maailma on kuitenkin täynnä röyhkeitä, äänekkäitä, omaneduntavoittelijoita, jotka vievät avun ja edut - eikä oma panokseni kuitenkaan riitä todella tarvitsevien tavoittamiseen.
Millähän sitä saisi itsensä heräämään ja aktivoitumaan ?
Minullekin heräsi huono omatunto, mutta ei Sauri tässä mitenkään saarnaa tai osoittele, kunhan esittää ajatuksia, toteamuksia ja oletuksia. Se kyllä toimii minuun muutenkin paremmin kuin suora paasaaminen, sellaiseen kyllästyn heti.
PoistaKai se olisi uskottava, että pienistä teoista se homma lähtee. Juuri niistä, joiden ei ajattele vaikuttavan, mutta joilla voi kuitenkin olla todella merkittävä vaikutus vaikka vain yhteen ihmiseen.
Tuosta Saurin Yölinjasta sen verran, että kuuntelin sitä itsekin jonkin verran ja tuo ohjelma kyllä vaikuttaa pohjalla, kun ajattelen Sauria. Muistan, että joskus hän vaikutti suorastaan yliempaattiselta.
VastaaPoistaKyynistymisen merkkejä olen havainnut itsessänikin. On vaikeaa kaiken synkän uutisoinnin keskellä ja kun yhteiskunnallinen ilmapiiri nyt on mitä on. Sitä tärkeämpiä ovat tämän kirjan kaltaiset teokset, jotka luovat uskoa, että kannattaa yrittää. Ihanaa lukea, että kirja on vaikuttanut sinuun vahvasti.
Heräsi into lukea lisääkin vastaavaa. Tällaista punnittua, harkittua tekstiä, jota ei vain syydetä menemään sen kummemmin ajattelematta. Olen hieman kyllästynyt nykyiseen kolumnikannanottamiseen, haluan mielummin lukea fiksujen ihmisten pidempiä, harkitumpia tekstejä tai tekstikokoelmia. Esseiden pariin siis, sano!
PoistaPekka Sauri pn mullekin yhtä kuin Yölinjalla, jota en halunnut missata. Se oli ihan ilmiö silloin. En usko että jaksaisin tuollaista kirjaa lukea. Ja kyllä, samaa kyynistymistä kuin tuossa yllä kommenteissa löydän itsestänikin, voi ehkä sanoa että se on tässä iässä (just täytin 50v) vaan realismia 😂
VastaaPoistaVoi olla niinkin, että realismi on jossain vaiheessa elämää jo aika julmaa. Toisaalta en itse halua missään nimessä menettää kykyä nähdä kulissien taakse ja suurempien kuvioiden taustalle. Ja haluaisin tosissaan uskoa siihen, että pienillä asioilla on merkitystä, ainakin pienessä mittakaavassa.
Poista