Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Lukukokemus, joka yhtä aikaa kiehtoo ja ärsyttää? Kyllä, sellaisen sain osakseni, kun ahmaisin menemään Tuomo Jäntin esikoisromaanin Talven hallava hevonen. Romaani koostuu eri aikatasoista, jotka etenevät käänteisesti tulevasta menneeseen. Päähenkilöt sijoittuvat yhden pienen Puutikkaan kylän ympärille: osa elää siellä, osa jo muualla. Osa on sukua keskenään, osa ei.

Etenkin kirjan alku kiehtoi minua suuresti. Roni on avioerosta toipuva isä, jonka tytär Silja osoittaa erikoisia taitoja päiväkodissa ja kotonakin. Miten voi olla, että lapsi saa lelut lentämään ja pahviin piiretyn pianon soimaan? Ronin osuudessa on hyhmäistä pelkoa, pahaenteisyyttä, joka nostaa lukijan niskavilloja pystyyn. Mutta ennen kuin selityksiä saadaan, on aika siirtyä parikymmentä vuotta taaksepäin, Ronin äidin kokemuksiin yllättäen kadonneesta miesystävästä ja menneisyyden haamuista...

Tarina keriytyy auki yhä varhaisempien vuosikymmenten ja eri ihmisten kautta päättyen tai alkaen talveen, jolloin pakkaset pakkuivat kovempina kuin koskaan ennen ja kohtalo otti ohjat omiin käsiinsä.

Talven hallava hevonen on vahvatunnelmainen romaani, joka kutkuttaa lukijan mieltä, antaa pieniä vihjeitä muttei selitä mitään auki. On kyse sekä sukutarinasta että suurista kokemuksista, joistain ehkä elämääkin suuremmista. Jäntillä on lause hallussaan, hän ei kirjoita kliseitä, teksti tuntuu elävältä.

Hyvistä pontimista huolimatta tarinan kokonaisuus jää sirpaleiseksi, ja arvoituksellisuudesta tulee rasite. Lukiessa kamppailin koko ajan ymmärryksen rajoilla: mikä on vikana, kun en ihan ymmärrä yhteyksiä, enkä oikein pysy perässä henkilöhahmoissakaan saati heidän välisissään suhteissa? Yleensä jos kohtaan lukiessa vastaavaa, turhaudun ja saatan antaa kirjan olla. Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, ja se laskettakoon Talven hallavan hevosen ansioksi. Päätin lopulta vain antaa mennä, antaa tarinan kuljettaa, vaikka se jäi suuresti avoimeksi.

Syyllisyys ja suru kantavat kirjan tarinaa alusta loppuun, vai tarinako niitä kantaa, en tiedä. Tunnelmassa on jotain haikeaa ja kolhuista, se on tuttua ja kuitenkin tuoretta. Isien pahat ja väärät teot heijastuvat seuraaviin polviin, kai se lienee väistämätöntä. Eikä suurinta surua ehkä koskaan saa kulutettua loppuun.


Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2015
272 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Rakkaudesta kirjoihin, Villasukka kirjahyllyssä, Satun luetut, Hurja Hassu Lukija, Sivu sivulta

Bibliofiilin päiväunia on haastattelut kirjailijaa.  

Helmet-lukuhaasteen kohta 37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.