Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.
Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.
- Keskustelu auttamisverkoston palaverissa (s. 109)
Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty on kirja, joka sai minut nauramaan ääneen ratikassa, nyökkäilemään tyytyväisenä, nieleskelemään ja tulistumaan. Se on kirja, joka armoa tuntematta tökkii sitä kohtaa, joka on kovin herkillä muutenkin: ammatillista identiteettiäni ja tehtävääni kunnallisena virkamiehenä peruskoululaitoksen rattaissa.
Oli syytäkin saada niihin rattaisiin vähän vipinää.
Kirjan lukeminen oli ilo.
Laajarinne kritisoi paljon suomalaista koulujärjestelmää ja kasvatustapoja. Lapset pyritään puskemaan varsin yksioikoiseen muottiin, alistamaan sääntöjen vastaansanomattomaan noudattamiseen ja ohjelmoimaan helposti käsiteltäviksi, kaikkinaisiin varastointiin sopiviksi yksiköiksi. Näinhän se pitkälti on. Samalla lapset opetetaan olemaan tietynlaisia, tekemään ja toimimaan tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa. Olemaan jonossa, rivissä ja puoliympyrässä. Viittaamaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Olemaan kilttejä ja tottelemaan. Kritisoimaan, mutta vain ohjatusti ja oikeista aiheista.
Poikkeukset eivät sovi kuvaan. Onkin hupaisaa, että lasten ja nuorten osallistamisesta puhutaan paljon ja erinäiset yhdistykset ja hallintovallan ilmentymät ovat kovasti vannomassa osallisuuden nimiin, ja kuitenkin aina toimitaan lopulta niin kuin aikuiset/viranomaiset/vanhemmat/opettajat päättävät.
Yhtäältä päälle painavat erilaiset tehokkuus- ja tarkkuusvaatimukset. Vanhemmuudelle asetetaan todella suuria paineita, kaiken olisi mentävä kuin oppikirjoissa, jotka ovat keskenäänkin ristiriidassa saati sitten todellisuuden kanssa törmätessään. Lasten kasvatus on tarkkaa työtä, toki, mutta säädelläänkö sitä liiaksikin? Kovassa paineessa ei synny hyviä ihmissuhteita.
Samoin me virkamiehet – kukin pestissämme – olemme lukemattomien erilaisten lakien, asetusten, ohjeistusten, määräysten ja protokollien ohjaamia. Eikä pidä nyt tahallaan ymmärtää väärin: tietenkin on toimittava lain edellyttämällä tavalla, mutta toisinaan jaksan ihmetellä erinäisten ryhmäkirjeiden, virasto-ohjeistuksien ja lippulappusten merkitystä ja tarkoitusta. Onko kaikkea ohjattava keskitetysti, ylhäältä ja – ikävä kyllä – ajoittain kentän kokemuksesta täysin erillään? Onko joka jumalan prosessinosa määriteltävä, suunniteltava ja raportoitava jonnekin? Onko aina oltava kaavio, kirjelmä tai lomakepohja? Ja onko joka ikisestä asiasta järjestettävä palaveri verkostoilla tai ilman?
Alkuun ottamani sitaatti oli yksi niistä kohdista kirjaa, jotka saivat nauramaan ääneen. En naura sen nuorelle, enkä naura sen sosiaalityöntekijälle, vaan nauran järjestelmällemme, joka on kaikkea muuta kuin yksilöä ajatteleva, yksittäisen nuoren elämää ihan oikeasti tukeva ja ohjaava. Toisinaan tuntuu, että järjestelmä on olemassa vain itsensä vuoksi, ja jos ihminen ei siihen sovi, saa sen silmukoiden läpi ihan rauhassa pudotakin.
Ei minulla ole mitään valmiita ratkaisuja esittää yhteiskuntamme parantamiseksi. Jukka Laajarinne sai mainiolla kirjallaan heräämään niin monta ajatusta, etten meinaa niiden perässä edes pysyä. Olisi pitänyt kirjoittaa samanaikaista lukupäiväkirjaa, niin paljon kommentoitavaa pompsahti mieleeni. Mutta ehkä on hyvä, että jätän tilaa muillekin. Lukekaa tämä kirja, jos aihepiiri kiinnostaa tai on läheinen.
Noin yleisesti, jos minä saisin jostain jotain päättää, ottaisin julkisen sektorin lasten ja nuorten auttamis-, kasvatus- ja ohjauspalveluissa lähtökohdaksi hallinnon, raportoinnin ja palaveerauksen karsimisen minimiin, mahdollisimman joustavat rakenteet, lapsen ja nuoren oman mielipiteen kuuntelun (uudelleen ja uudelleen), jatkuvuuden turvaamisen ja kynnysten madaltamisen. Olen taputellut käsiäni yhteen siitä asti, kun Helsingin kaupungin Ohjaamo antoi ensimmäiset merkit itsestään ja etenkin nyt, kun se on avattu Fredrikinkadulle. Juuri tällaista yhden luukun taktiikkaa pitäisi olla tarjolla kaikessa!
No, nyt mentiin jo vähän politikoinnin puolelle. Tiivistäen voisin yrittää todeta, että suosittelen Leikkiminen kielletty! -kirjaa lämmöllä. Se saattaa ärsyttää, se saattaa suututtaa, mutta saattaapa se hyvällä lykyllä herättää jotain sellaista uutta, joka kantaa vielä paljon kauemmas – aivan uudella tavalla, raikkaammin ja helpommin.
Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset
Ulkoasu: Kirsikka Mänty
Atena 201
174 s.
Kierrätyskirja.
_______
Toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kaiken voi lukea!, Mari A:n kirjablogi, Pihin naisen elämää
Varmasti hyvä kirja ja hyvä bloggaus ja hyviä mielipiteitä.
VastaaPoistaOlen kuitenkin eri mieltä jo lähtökohdiltaan.
Suomessa on on ollut aiemmin varsin vapaa kasvatus. Nyt kuitenkin esikoulu on tullut pakolliseksi. Minusta olisi parempi, että panostettaisiin äitiys- ja lastenneuvolaan vielä enemmän. Minusta kasvatusvastuu on selkeästi vanhemmilla.
Moni ongelma johtuu myös päihteiden käytöstä. Minusta alaikäisten päihteiden käyttöön pitäisi puuttua voimallisemmin. Nythän alaikäisiltä ei saa ottaa esim. tupakkatuotteita pois esim. 16-vuotias.
Suomessa (jos verrataan ammattikoulussa käyviä nuoria) oman kokemukseni mukaan on tilaa todella paljon luovuudelle ja erilaisuudelle. Muissa maissa Ruotsia lukuun ottamatta on paljon kovempi kuri.
Useissa muissa maissa koulutus toisella asteella ainakin ammatillisella puolella on maksullista.
Yhteiskunnassa ei valitettavasti voida mennä koskaan taaksepäin, mutta minusta 1980-luvun alakoulu- yläkoulu ja tavallinen lukio oli parempi systeemi, kuin nykyiset erikoiskoulut, ja kurssimuotoisuudet.
Minusta panostamalla monimuotoiseen varhaiskasvatukseen ja neuvolaan, ongelmia tulisi ehkä vähemmän.
Minusta perusokeudet nykyisin luovat varsin hyvä suojan kaikelta kontrollilta, eli itse vierastan tätä termiä "Kontrolliyhteiskunnan lapset ". Laillisuusvalitus on varsin helppo tehdä, onnistuu hyvin sähköpostilla.
Vaikka liputankin lapsen ja nuoren oman mielipiteen (vapauden?) puolesta, olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi esimerkiksi päihteistä ja tupakkatuotteista ja muunlaisesta kontrolloinnista, joka on alaikäisen omaksi parhaaksi. Tietenkään ihmisten ei pidä riekkua ihan miten sattuu, enkä ole sitä mieltä, että säännöistä tai sanktioista pitäisi joustaa joustamisen vuoksi. Niille on usein syynsä.
PoistaJotenkin vain itse kaipaisin kunnon tuuletusta tukiverkostojärjestelmiin ja ennen kaikkea niiden väliseen yhteistyöhön. Nyt se tuntuu peruskoulun oppilashuoltotyötä tekevän näkökulmasta todella raskaalta ja päällekkäiseltä: moni toimija puuhailee samoja juttuja toisistaan tietämättä, eikä synergiaetuja hyödynnetä tai toiminnan "kohteena" olevalta edes oikein kysellä mistä hän itse omasta mielestään hyötyisi.
Varhaiskasvatus ja neuvolat, ehdottomasti! Ja matalat kynnykset palveluihin, tukeen ja neuvoihin!
'Lapsen ja nuoren oman mielipiteen kuuntelu' on ilman muuta olennaista. Tämä on varsinainen riivaus kaikennäköisissä yhteisöissä, sekä julkisella että yksityisellä sektorilla: ei kysytä mitään niiltä, joita asia koskee, jotka ovat siis asiantuntijoita. Tämä ilmiö on kukoistanut kauan yksityisellä sektorilla konsulttivetoisten tutkimusten muodossa. Päivänkohtaisesta työstä vieraantuneet johtajat kulkivat minunkin työpaikoillani aivan ufojen ulkopuolisten kanssa ja tekivät huonoja päätöksiä, joiden kanssa sitten piti kamppailla. Ehkä vähän asian vierestä tämä kommentti, mutta tuli tuosta mieleen.
VastaaPoistaMonen paikan ongelma tuo minkä kuvaat, pahoin pelkään. Julkisyhteisöissä ainakin (yksityiseltä puolelta työkokemukseni on niin vähäinen, etten ota kantaa) hierarkia ja jäykät rakenteet aiheuttavat paljon harmia juuri siksi, että ylätasolta valuu ohjeistuksia, lomakkeita ja sääntökoodistoja käytännön tekijöille yksi toisensa perään ja kaikkea pitäisi muistaa seurata, kehittää ja raportoida, vaikkeivät edellisetkään ole vielä valmiina. Ja jossain siellä ihan mielen perukoilla ovat ne, joiden vuoksi näitä järjestelmiä kai on tarkoitus ylläpitää: ihmiset itse.
PoistaMielenkiintoinen kirja tämä oli, muistan lukeneeni. Nyt kun omat lapset ovat selvinneet jo jonkin matkaa lapsuuttaan eteenpäin, niin en jaksa enää niin ryppyotsaisesti lukea kasvatusoppaita. Koululaitosta tietysti muuttaisin, mutta ehkä silläkin pärjää.
VastaaPoistaHeh, ymmärrän hyvin, tai ainakin uskon ymmärtäväni. Itsellä kun ei omia lapsia ole, pystyy tällaisissakin opuksissa oletettavasti keskittymään niihin ammattirakenteisiin, koska eipä minulla mitään kokemusta omien lasten kasvatuksesta ole. Koulu voisi muuttua paljonkin, mutta tahmea on vauhti.
Poista