Sorvin ääressä äänessä

Loman jälkeen töihin palatessani huomasin jonkin muuttuneen. Aamuisin on jo valoisaa, kun odotan puoliunessa ratikkaa, ja töistä lähtiessä näen vielä siivun valoa. Viikossa ehti tapahtua ihmeitä, ainakin kevään lähestymisen suhteen. Mutta kohtahan onkin maaliskuu, kevätkuukausista rapaisin.

Töissä aika liitää ja samalla painaa niskaa. Tekemistä on aivan tolkuton määrä, mutta siitä huolimatta välillä rullailen uudella satulatuolillani pitkin työhuonetta ja koetan ihan hetken vain olla ja ajatella. Tänään totesin työparilleni, että pitäisi ihan tosissaan opetella tekemään asioita loppuun, eikä aloittaa noin miljoonaa ja jättää niitä kaikkia levälleen. Mutta toteutapa se, kun aina on joku nyhtämässä hihasta tai kytiksellä oven takana, Wilmassa vilkkuvat uudet viestit ja omat muistiinpanot kalenterissa muistuttavat jostain, minkä olisi ehkä jo pitänyt olla tehtynä.

Mutta ei, en ole stressaantunut. Nautin työstäni edelleen ja joka päivä, vähintään hetken.

Joka päivä tekee myös mieli vetää verhot kiinni ja hakata päätä työpöydän pintaan. Mutta niitä hetkiä on vähän vähemmän.

Nuoret ovat juuri nyt täynnä intoa ja kauhua, molempia samanaikaisesti. Heistä huomaa, että isojen asioiden äärellä ollaan – yhteishaku alkoi eilen. Nyt, kun päätöksiä pitää oikeasti tehdä, moni menee lukkoon, eikä uskalla sittenkään. Se on ymmärrettävää, mutta samalla turhauttavaa. Näistä jutuista on puhuttu nyt siitä saakka kun tulin tänne, ei tämä yllätyksenä tule kellekään. Ja kyllä, yhteishakulomakkeeseen on kirjoitettava nimet isoilla alkukirjaimilla.

Paitsi joillekin huoltajille yllätyksiä tuntuu riittävän, sillä jokunen on lähestynyt minua tällä viikolla jotenkin erityisen hämmentyneenä siitä, että nytkö se on. Nytkö se tehdään. No nyt nyt, juuri nyt. Niin kuin on jo moneen kertaan tiedotettu.

Koulun niskaan kaatuu aika paljon, mutta olen siihen valmistautunut. Paljon on jo tehty töitä, paljon niitä on kolmen seuraavan viikon aikana tehtävä. Jaksan silti hämmästellä, kuinka välinpitämättömiä ihmiset osaavat olla. Teineille sen vielä jossain määrin suon – vaikkakaan en sitä käsitä –, mutta se, ettei huoltajaa kiinnosta, on joka kerta yhtä musertavan surullista.

Tänään tuli myös mietittyä, mihin verorahat pahimmillaan valuvat. Meitä oli sovittuna aikana viisi eri julkisen alan sektorin työntekijää odottamassa palaverin alkua, kun selvisi, että sen kohteena oleva oppilas ja tämän huoltaja eivät aio saapua paikalle. Nyt ei pysty. Jokaisen työaikaa kului, jokaisella oli ollut kalenterissa palloteltavaa. Ja ennen kaikkea – vaikeat asiat jäivät edelleen käsittelemättä ja hoitamatta eteenpäin. Nyt ei pysty.

Mutta sen vastapainona on ollut myös sellaisia hetkiä, kun joraamme oppilaiden kanssa tietokoneluokassa spontaanisti Ukkometson* tahtiin samalla, kun luokan isojen ikkunoiden ohi kulkee ulkomaalaisten kouluvieraiden pukumiesdelegaatio silmät ymmyrkäisinä.

In Finland we have this thing called PISA-success, you know.


___

* Oppilaat valitsivat musiikin. Minulle Yö, Popeda ja Mamba = pahuuden kolmiakseli.