Kirjallisuuden äidit: Lumous

Helvi Hämäläinen: Lumous
Gummerus 1934
248 s.

Kirjastosta.


Anna on kolmen lapsen äiti ja pikkuporvarillinen kotirouva 1930-luvun Helsingissä. Kaiken pitäisi olla hyvin: puitteet ovat kunnossa, puoliso Lauri elättää perhettä ahkerasti, palveluväki hoitaa raskaat työt, kesänviettoon on rannikkohuvila... Mutta silti, kaikesta huolimatta, Anna on tyytymätön.

Anna kaipaa mennyttä ja samalla pelkää sitä. Hänellä on ollut nuorena suhde Laurin ystävään Eeroon, ja koska miesten ystävyys on vuosien aikana vain kasvanut (vaikkakaan Lauri ei menneestä tiedä), Anna joutuu säännöllisesti olemaan tekemisissä Eeron ja tämän vaimon Eerikan kanssa, joka on sekä luonnoltaan että käytökseltään täydellinen kotirouva. Tietenkin. Ja vielä mukava.

Eräänä iltana Anna kohtaa iltakävelyllään Runarin, kauppalaivan kapteenin. Tai ehkä kohtaaminen on liian hieno sana: käytännössä Runar hyökkää puskasta Annan kimppuun ja on ottamassa tältä itselleen väkisin läheisyyttä. Tilanne ratkeaa ja Runar ja Anna juttelevat – ja he juttelevat myös seuraavana iltana, ja sitä seuraavana, ja...

Runarin tapaaminen toimii viimeisenä sysäyksenä Annan itsenäisyyden kaipuulle. Avioero Laurin kanssa pannaan viereille ja Anna joutuu ajan olossa totuttelemaan ajatukseen elämästä ilman pieniä lapsiaan, nämä kun jäävät avionrikkoja-äidin käsien ulottumattomiin. Kontrastina suuren ratkaisun tekevän naisen tarinalle leikataan ajoittain välähdyksiin Eeron ja Eerikan elämästä, joka ei ehkä sekään ole niin täydellistä, kuin ulkokuori antaa olettaa. Jokaisella on taakkansa kannettavanaan ja ratkaisujensa kanssa on elettävä.

Olen vuosia sitten lukenut Säädyllisen murhenäytelmän, josta sain melkein trauman. Tähän Hämäläisen kirjaan tartuin, koska siitä oli maininta jossakin gradua varten lukemassani artikkelissa ja siihen viitattiin sen verran kiinnostavasti, että pakko oli etsiä ja lukea. (Lumous on tosin ollut kirjastopinossani jo monta kuukautta, eli aivan ehdottoman välittömästä pakosta ei ollut kyse...)

Lumous on omalla tavallaan hyvin vimmainen kirja, vaikka se etenee verkkaisesti ja haahuillen. Annan sisäinen kamppailu kattaa koko kirjan kaaren, ja sitä on mielenkiintoista seurata. Toisaalta se on myös tuskallista ja paikoin jopa tylsää. Koko aikaa en saanut pidettyä mielessäni, että kirja kuvaa omaa aikaansa ja sitä on siksi tarkasteltava hieman toisin kuin vaikka 2000-luvun avioliitto-ongelmia. Suoraan sanoen siis tylsistyin välillä, ja minun piti melkein pakottaa itseni jatkamaan. Halusin lukea kirjan loppuun, mutta erityisen vetävä se ei kyllä ole.

Henkilöt kuvataan mehevästi. Pääosassa olevan Annan kautta saa mielenkiintoisen kuvan 1930-luvun suomalaisesta naisesta, kouluttautuneesta ihmisestä, joka saa toteuttaa itseään ammatillisesti vasta avioeron jälkeen. Hintana sillä on taloudellinen epävarmuus ja täydellinen ero lapsista. Anna ei kuitenkaan pidä hintaa liian kovana, vaan tekee niin kuin haluaa.

Lumouksessa äitiys kuvataan hyvin eri tavoin. Eerika saa harteilleen "täydellisen äidin" viitan ja lopulta omien lastensa lisäksi kasvatettavakseen myös Annan ja Laurin lapset, kun Lauri ei voi heistä pitää huolta uuden perhekuvionsa vuoksi ja Annalle hän ei suostu heitä antamaan. Eerika ei silti ärsyttänyt minua, sillä Hämäläinen kuvaa hänet hellästi. Hieman enemmän omaa tahtoa hänellä kyllä olisi saanut olla. Anna taas on täydellinen individualisti ja oman onnensa tavoittelija. Tulkitsisin hänellä olevan jonkinlaisia masennuksen tai muun sairauden oireita, sillä hän pyörittelee päässään paljon sitä, miksi ei osaa kiintyä lapsiinsa ja rakastaa heitä niin kuin vaikka Eerika rakastaa omiaan. Se teki minut surulliseksi, sillä vaikka monet kirjan tapahtumat suututtivat minua, koin syvää sympatiaakin itseään etsivää naisparkaa kohtaan. Toivoin, että hän olisi ollut riittävän rohkea tekemään elämänratkaisunsa ennen avioliittoa. Niin moni kärsimys olisi sillä vältetty.

Lumous onkin lopulta suuri tarina kulisseista ja valinnoista. Tekee hyvää pohtia sitä, kuinka suuri osa ratkaisuista tehdään, koska oletetaan niiden olevan oikein siksi, että niin vain kuuluu tehdä. Vaikkei kuuluisikaan. Vaikka päätökset pitäisi tehdä itse. Siksi en pitänyt kirjan loppuratkaisusta. Se vei minusta pohjan kaikelta.

Noin yleisesti pidän porvarillisen elämäntuskan kuvauksista. Varmaan siksi halusin tämänkin kirjan lukea loppuun, vaikka se ei tosiaan erityisemmin minua vetänyt mukaansa. Outona pidin kyllä sitä, että Anna lähti Runarin matkaan, vaikka mies teki tuttavuutta niin ahdistavasti ja osoittautui muutenkin vähän oudoksi häntäheikiksi. Toisaalta en missään vaiheessa pitänyt Annaakaan aivan täysijärkisenä, joten ehkä he täydensivät toisiaan siinä asiassa.

___

Osallistun Lumouksella Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen.