25. helmikuuta 2013

Kirjailijaidolini hämärä nuoruus



John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)

Oma ostos.


Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.

Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.

John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.

Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.

Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.

Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.

Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.

Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.

___

Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).

Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!

Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.

12 kommenttia:

  1. Minullekin Irving on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta etenkin kirjansa Leski vuoden verran takia. Monta muutakin olen lukenut Irvingiltä ja elämäni parhaat sitaatit olen löytänyt kirjasta Kunnes löydän sinut.

    Jätin tämän suosiolla väliin, sillä jotenkin tuntui ettei tämä ole mun juttu.

    Viimeinen yö Twisted Riverillä oli aika hyvä, mutta myös hyvin miehinen. Minusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tulet sinä aina mieleen, kun Leski vuoden verran mainitaan. :) Tekisi mieli lukea se taas uudelleen. Ja kaikki muutkin herran kirjat.

      Minun oli yksinkertaisesti pakko saada selville, millainen tämä kirja on, mutta ymmärrän hyvin myös lukemattajättämispäätöksen.

      Niin oli minustakin! Mutta se on kypsempi kuin tämä.

      Poista
  2. Hämärä nuoruus! Totta. Ja se, että Irving saa kolhut ja epätäydellisyydet anteeksi, koska joku vaan osuu kohdalleen. Totta sekin.

    Vapauttakaa karhut ei ole kovin hyvä romaani. Jos se olisi ollut ensimmäinen lukemani Irving, olisi kynnys tarttua kirjailijan muihin teoksiin ollut melkoinen. Mutta koska se on fanittamani kirjailijan ensimmäinen julkaistu romaani, on se tietenkin tärkeä kirja. Ja olenkin iloinen, että luin sen.

    Meillä taitaa olla aika samanlaisia ajatuksia tästä? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen iloinen, että luin. Minulle on jotenkin tosi tärkeää tuntea itselle rakkaan kirjailijan tuotanto kokonaan. Tosin olen siinä hidas, mutta ei se haittaa.

      Kyllä, aika samoilla linjoilla olemme! Hassua kyllä, miten Irvingille antaa anteeksi sellaista, mikä muiden kirjailijoiden kohdalla saisi lähinnä heittämään kirjan seinään. On se vaan sellainen mies, että!

      Poista
  3. Minulelkin Irving on sellainen, että aika varmasti jos aika ja elämä riittävät, niin häneltä kaiken luen. Hyllyssä odottelee useampikin lukematon. Eivät ole kovin kehuttuja (Neljäs käsi, Vesimies...), mutta aion lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en muista noista kummastakaan mitään, olen lukenut ne niin monta vuotta sitten. Tosin se ehkä kertoo, etteivät ne ole minusta parasta Irvingiä, sillä hänen Suuret Romaaninsa kyllä muistan vuosien takaa. Otan vielä joskus uusintakierroksen hänen kanssaan.

      Poista
  4. Minäkin aion lukea tämän piakkoin, toisena Irvinginäni. Tarkoituksena on kyllä lukea miehen kaikki kirjat, joten kiva katsoa mitä tykkään tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi olet lukenut jo pohjalle parempaa, joten saat luvan lukea tämän jo tässä vaiheessa. ;) Odotan malttamattomasti Irving-kokemuksiasi!

      Poista
  5. Minäkin odotan sitä uusinta jo sormet syyhyten. Luotan siihen, että luvassa on tätä tutumpaa Irvingiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä myös, minä myös! Tulisipa se jo!!

      Poista
  6. Irving on luettavien listallani, mutta pinot ovat korkeat... Tämä kirja alkoi kiinnostaa erityisesti siksi, että olen itsekin käynyt Wienin eläintarhassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän ne ovat osoitteessa kuin osoitteessa. Melkein pelottavan korkeita!

      Minä ajattelin ehkä mennä sinne maaliskuisella Wienin retkelläni. En tosin kauheasti eläintarhoista pidä, mutta jos nyt tämän kerran. Tai ainakin jossain porteilla pyörähtämässä. ;)

      Poista

Kiitos kommentistasi!