Rumat kapinalliset: Kellopeli appelsiini

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Suomentaja: Moog Konttinen
Like 2007 (Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1991 Odessan kustantamana)
231 s.
A Clockwork Orange (1962)

Kirjastosta.


Sitten mä näin portaat alas halliin ja mä mietin itsekseni, että mä näytän niille epävakaisille ja arvottomille drugilleni, että mä olin parempi kuin ne kaikki kolme yhteensä ja enemmänkin. Mä tekisin kaiken ominnokkineni. Mä näyttäisin vanhaa kunnon ultraväkivaltaa sille entiselle ptitsalle ja sen kissanpaskamyllyille jos tarpeen, sitten mä ottaisin kunnon kouralliset kaikkee, mikä näyttäisi tosi käyttökelpoiselta tovaralta ja valssaisin etuovelle raz dva tri, rax dva tri ja avaisin oven hukuttaakseni odottavat drugani kultaan ja hopeaan. Niiden täytyy oppia johtajuudesta kaikki. (s. 73)

15-vuotias Alex elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa vallitsevat samaan aikaan anarkian ja totalitarismin pelko. Nuoret käyvät koulua, mutta viettävät sen ulkopuolisen ajan huvitellen kuka mitenkin: ryypäten, riehuen, rälläten ja tapellen. Väkivallan kohteeksi kelpaavat niin ohikulkijat kadulla, kilpailevat jengit kuin kuka tahansa, joka on liian varomaton avatakseen ovensa yön pimeydessä kulkeville.

Ylilyönneiltä ei voi pitemmän päälle välttyä, ja niin Alexkin huomaa olevansa vankilassa murhasta tuomittuna. Vähän ennen vapautumistaan hänet ohjataan valtion ylläpitämään, kokeiluluonteiseen kuntoutusohjelmaan, jossa nuorisoon imeytynyt väkivallan himo pyritään kitkemään pois eräänlaisella käänteispakkopsykologialla. Entisestä mummonpotkijasta tulee suhteellisen seesteinen yhteiskunnan osanen ja hänet palautetaan vapauteen. Mutta voiko väkivaltaisuudesta parantua? Mitä tehdä ihmisen sisällä piileville eläimellisille vieteille ja voimille? Mikä on järjestelmän mahti?

Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini on yksi suosikkielokuvistani, jonka edellisestä näkemisestä tajusin olevan jo aivan liian kauan. Samassa rytäkässä oli helppo tajuta, etten ollut koskaan lukenut elokuvan pohjana olevaa kirjaa.

Kaikessa absurdiudessaan Kellopeli appelsiini on aivan lyömätön teos. Se on väkivaltainen ja mässäilevä, pilkallinen ja vihainen. Siihen ei voi samaistua, eikä sen kuvaamasta maailmasta voi pitää. Kaiken kruununa on keksitty kieli, jonka osittaiseksi avautumiseksi suomenkieliseen painokseen on sentään tajuttu lisätä sanasto. Tuli tarpeeseen.

Alexin asenne ja toiminta ovat kuvottavia. Siitäkin huolimatta hän on jollain tasolla tavoitettavissa oleva, vihainen ja turhautunut teini. Emmekö me (lähes) kaikki kamppaile murrosiässä tavalla tai toisella maailmaa, vanhempia ja itseämme vastaan? Alexin hahmossa kaikki on vain viety sata kertaa pidemmälle. Jos ihminen tuntee, ettei hänellä ole mitään väliä millekään, onko välttämättä ihmekään, että turhautuminen purkautuu levottomuutena ja väkivaltana, tavalla tai toisella?

Niin nämä uudet naurettavat ajatukset ovat viimein saapuneet ja käskyt ovat käskyjä, joskin voisin sanoa sinulle luottamuksellisesti, että minä en niitä hyväksy – mitä suurimmassa määrin kieltäydyn hyväksymästä. Silmä silmästä, sanon minä. Jos joku lyö sinua, sinä lyöt takaisin, etkö lyökin? Miksi ei sitten Valtio, jota te raa'at huligaanit lyötte hyvin ankarasti, miksi ei se myös löisi takaisin? Mutta nyt on uusi näkemys, joka sanoo ei. Uusi näkökanta on sellainen, että me käännämme pahan hyväksi. Kaikki se näyttää minusta törkeän epäoikeudenmukaiselta – Hm? (s. 113)

Paitsi että Kellopeli appelsiini on kuvaus sairaasta yksilöstä, se kertoo myös tarinan sairaasta yhteiskunnasta ja sen ylläpitämistä järjestelmistä. Mitä seuraa, kun uskotaan ylettömän vahvasti siihen, että yhteiskunta puuttuu viime kädessä asioihin – hyvässä ja pahassa? Miten perustella vallankäyttö ja sen oikeutus? Mitä jos tajuaa, että joltisenkinlainen konsensus on pelkkää sanahelinää, sekoilua tai uhkaa?

Kirja on rankka ja raskaskin, mutta silti jollain tasolla hyvin viihdyttävä. Alex ivaa sekä järjestelmää että lukijaa, ja jossain, hyvin syvällä, on aistittavissa lopulta aivan tavallisen nuoren miehen aivan tavanomainen kapina. Anthony Burgess on vain onnistunut kuorruttamaan sen aimo annoksella piikkejä kynsien alla.

Kirjasta lisää: noora ja ANNI.

Kellopeli appelsiini on viides Rumat kapinalliset -haasteeseen lukemani kirja, ja sen myötä kuittaan kyseisen mainion haasteen suoritetuksi! Haasteen vaatimuksissa oleva koontipostaus seuraa vielä perässä.

Lisäksi tämä tuo brittiläisenä kirjana yhden pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.