29. elokuuta 2012

Lumottu niitty – Erään tien tarinoita



Jouko Sirola: Lumottu niitty – Erään tien tarinoita
Teos 2012
293 s.

Arvostelukappale.


Pidämme tien varressa hiljaisen hetken. Riisumme hellehatun päästä ja kunnioitamme menneitä säädystä, teoista ja elämäntavoista riippumatta. Samalla julistamme Kallen tarinoiden maineen lopullisesti palautetuksi tällä kylällä ja näillä tienoilla. Kalle on yhdessä käräjäpöytäkirjojen kanssa näyttänyt meille, miten tarinat saavat alkunsa, kehkeytyvät ja elävät, ja miten ne kasvavat joskus arvaamattomiin suuntiin ja mittoihin. (s. 256)

Vihdin kirkonkylästä lähtee Nummelaa kohti tie, joka on vuosisatoja vanha. Kaikki paikallisetkaan eivät sitä enää tunne tai muista, ja osin se on peittynyt uusien teiden ja muiden maisemanmuutosten alle. Tämä vajaan kymmenen kilometrin mittainen reitti kulkee kiehtovien aikojen, tarinoiden ja ihmiselämien läpi tai niitä sivuten. Lähdetkö mukaan vaellukselle?

Jouko Sirolan Lumottu niitty – Erään tien tarinoita on mielenkiintoinen yhdistelmä tietokirjaa ja mielikuvituksen lentoa. Se on paikallishistoriikki, joka avaa näkökulman myös laajempiin aihepiireihin, Suomen historiaan ja kansanperinteeseen. Kirjassa sivutaan niin kansantarinoita, huhuja kuin "tiukkoja" historiallisia faktoja. Vanhimmillaan mainitaan kivikautisia asuinsijoja, ja samalla eletään myös vahvasti nykyhetkessä, jota peilataan menneisyyttä vasten.

Vihdin alue ei ole minulle missään määrin tuttua, vaan olen Keski-Uudenmaan tyttöjä. Sirolan elävä kuvaus mahdollisti kuitenkin seutua tuntemattomallekin vahvasti kuvitetun matkan läntisen Uudenmaan historiaan ja maisemaan. Eri aikatasojen yhdistäminen toimii suhteellisen luontevasti, joskin paikoin sen korostaminen alkaa jo tökkiä: kirjan idea siitä, kuinka maisemaan taltioituneet ajat, hetket ja tapahtumat voidaan aistia yhtä aikaa olisi tullut selväksi hienovaraisemminkin ilmaistuna. Turha alleviivaaminen haalistaa hyvää ideaa.

Tietä kulkiessa päästään kurkistamaan 1600-luvun tupiin, kestikievareihin ja paimensaariin. Vilkaistaanpa ohimennen myös jättiläisen kotina tunnettua kivimuodostelmaa. Kuljetaan järven rantaa ja joen piennarta, siltoja ja mäkiä. Yhtä lailla vuosi 1918 ja sen väkivaltaiset tapahtumat nimenomaan Vihdissä paljastuvat lukijalle, ja paikallisen nuoren miehen teloituspaikalla oleva muistomerkki sykähdyttää karuudessaan ja kauneudessaan. Varsinaisten merkkimiehien sijaan keskitytään pikemminkin paikallisiin, ihan tavallisiin ihmisiin: mökkien muoreihin, talonpoikiin, kirkon kävijöihin, kaupustelijoihin, nuoriin, tarinaniskijöihin, jopa maantierosvoihin. Julkkiksista tavataan Venny Soldan-Brofeldt, jolla oli kesänviettopaikka lähistöllä elämänsä ehtoopuolella.

Nykyajan jälki maisemassa saa kritiikkiäkin osakseen, eikä varmastikaan aivan syyttä.

1940-luvun sotien päätyttyä Suomessa käytiin toinen, hiljaisempi mutta laajempi sota. Me kutsumme sitä arvomaailmojen taisteluksi. Tarkoituksenmukaisuus, hyötyajattelu ja edullinen hinta yhtyivät rintamaan kauneusarvoja ja vanhan säilyttämistä vastaan. Taistelujen aiheuttamat tuhot ovat nähtävissä melkein jokaisessa suomalaisessa kirkonkylässä ja pikkukaupungissa. Ne jotka halusivat rakentaa uuden halpa-Suomen, voittivat, ja voitto oli ylivoimainen. (s. 223)

Kevyt nostalgian ja ennen-oli-kaikki-paremmin-ajattelun henki on kiistämättä valloillaan, mutta se ei käy häiritsevästi päälle. Pientä perusteltua kipakkuutta osaan lukijana arvostaa, myös tällaisessa muodossa esitettynä. Ja vaikken aina samaa mieltä olisikaan.

Jouko Sirola hallitsee eläväisen historiasta kirjoittamisen yleisystävällisessä muodossa. Hän ei jää jaarittelemaan, vaan tarina etenee sutjakkaasti, ajasta ja paikasta toiseen, löydettyä tietä pitkin edeten. Mitään mullistavan suuria uusia tietoja kirja ei tarjoa, vaan esimerkiksi vilkaisut suomalaisiin hautaustapoihin, kanssakäymisiin kuolleiden kanssa sekä kirkkoperinteisiin ovat hyvin yleistiedollista tasoa. Sirola on kuitenkin sitonut ne hyvin osaksi paikallista tarinaa ja perinnettä, ja esimerkiksi paikannimistä hän ammentaa paljon.

Pyyhkeitä on annettava kuvista. Vaikka on ilahduttavaa, että kirjaan on liitetty valokuvia, jotka elävöittävät tarinaa selvästi ja sitovat kokonaisuutta, mustavalkoiset, suhteellisen pienet kuvat eivät pääse tällaisessa kirjamallissa ja taitossa oikeuksiinsa. Kuvatekstit puuttuvat myös, joskin kuvien tiedot löytyvät kyllä kirjan lopusta. Tämä lukija ei tosin jaksanut joka kerta sinne selata, vaan tyydyin arvailuun. Toisaalta kannen sisäpuolella oleva kuljetun reitin kartta saa ehdottoman kiitoksen: mainio asettelu ja idea!

Henkilökohtaisesti en tottunut tarinaa kuljettavaan me-kerrontaan, mutta ymmärrän sen tyylillisenä, perusteltuna ratkaisuna. Uskon tähän kirjaan tarttumisen olevan helppoa sellaisellekin, joka ei yleensä historiallista tutkimustekstiä lue, sillä kirja on hyvin lukijaystävällisesti kirjoitettu. Eikä tarvitse olla edes vihtiläinen kirjasta kiinnostuakseen.

Paikallishistoriana ja uudenlaisena näkökulmana menneisyyden ja nykyisyyden kanssakäymiseen, eroihin ja yhtäläisyyksiin Lumottu niitty on raikas ja ilahduttava. Se tekee näkyväksi menneen monimuotoisuuden ja nekin asiat, jotka usein unohtuvat. Mennyt kun on myös tässä ja nyt, ja nykyisyys on kohta menneisyyttä: arvostakaamme siis aikaan jääviä jälkiä ja niiden merkitystä ja kertomaa tarinaa. Me olemme osa sitä.

2 kommenttia:

  1. Vaikuttaapa symppikseltä ja hyvinkin kiinnostavalta! Kiitos kun vinkkasit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Symppis tämä kyllä on! Tosi mielenkiintoisella tavalla lähdetty rakentamaan tarinaa menneisyydestä yhden tien ympärille. Pidä vinkki korvan takana. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!