Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Suomentaja: Kersti Juva
WSOY 1986
360 s.
The Color Purple (1982)

Kirjastosta.


Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis.

Celie on musta nainen maailmansotien välisen ajan Georgiassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei hän ole mitään. Celie naitetaan nuorena itseään huomattavasti vanhemmalle Isännälle piiaksi ja lastenkaitsijaksi. Mihinkään muuhun hänestä ei isänsä mukaan olekaan: onhan hän pilalla, käytetty, synnytettyään kaksi aviotonta lasta. Isälleen.

Elämä ei näissä lähtökohdissa ole ruusuista, pikemminkin se on joka ikisen päivän aamusta iltaan kestävää rämpimistä. Ainoa ihminen, johon Celiellä on hyvä suhde, on hänen siskonsa Nettie, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karkaa toivotonta tilannetta maailmalle. Vuosiin Celie ei saa tietää, onko Nettie edes elossa.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, jonka alkupuolella Celie osoittaa kirjeensä Jumalalle, mutta myöhemmin vastaanottajaksi vaihtuu Nettie. Celie kuvaa arkipäiviään koruttomalla, epätäydellisellä kielellään, ja saa kerrottua huomaamattaan paljon enemmän kuin luulee edes osaavansa kertoa. Kokonaisuus on vahva, ravisuttava ja koskettava.

Luin Sapphiren Preciousin muutama viikko sitten. Siinä Häivähdys purppuraa on keskeisessä roolissa, sillä kirjaa luetaan ja siitä saadaan voimaa ja uusia näkökulmia elämään, jolla nyt vertaillessani on huomattavia yhtymäkohtia esikuvansa kanssa. Mustan, päähänpotkitun naisen kasvutarina ja omanarvontunnon löytyminen ympäristön lannistamisesta huolimatta, rasismin arkipäiväisyys, sanalla sanoen kieroutuneet perhesuhteet ja uudistusmielisten, itsenäisten naisten esimerkki muodostuvat keskeisimmiksi tekijöiksi molemmissa kirjoissa.

En yhtään ihmettele, miksi Häivähdys purppuraa on jo klassikko.

Sitä ihmettelen, kuinka olen jälleen onnistunut pimittämään itseltäni tällaisen helmen.

Puhekielinen teksti oli tällä kertaa helpompi niellä, koska olin tosiaan juuri lukenut Preciousin. Kieli on melkein oma henkilönsä tarinassa, niin paljon sen avulla kerrotaan. Celie on rehellinen itselleen ja Jumalalle, hän ei kaunistele muttei myöskään väritä elämäänsä – se on jo sellaisenaan riittävä. Yhteiskunta ympärillä tekee Georgian mustien elämästä jo puitteillaan tarpeeksi hankalaa, mutta kun soppaan heitetään vielä sukupuolten eriarvoinen asema ja pinttynyt perheväkivalta, ei voi kuin puistaa päätään ja nieleskellä.

Häivähdys purppuraa on kuitenkin voimakkaasti kasvutarina, eikä se ole läpeensä epätoivoinen. Celie kokee ensinnäkin uskonnollisen heräämisen siinä mielessä, että hän lakkaa uskomasta Jumalaan sellaisena, kuin tätä on hänelle koko ikänsä tuputettu: valkoisena, miehisenä, vieraana. Toisekseen hänen lähipiirissään on naisia ja miehiä, jotka antavat pirullisille "perinteille" (kuten vaimon kurittamiselle selkäsaunalla) kyytiä, eivätkä suostu alistumaan muihinkaan ylhäältäpäin asetettuihin rajoihin, elleivät niitä itse hyväksy.

Mielenkiintoinen juonne on myös seksuaalisuus, jonka Celie lopulta saa osaksi omaa elämäänsä ja identiteettiään. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineestä naisesta kasvaa itsensä, kehonsa ja tuntemuksensa tunteva ja hyväksyvä. Tämä kuvataan kirjassa niin luonnollisesti, etten voi kuin ihailla Walkerin hienovaraista taitoa punoa tarinaa.

Tästä kirjasta saa paljon irti, ja sitä voi lukea monella tavalla. Minä luin sen ihaillen ja syvästi kunnioittaen. Kaikesta voi selvitä, kunhan arvostaa itseään tarpeeksi. Melko hyvä sanoma kirjalle, sanoisin.

Muita kirjoituksia: Sanna, ee, Kirjakirppu, Ahmu, Merenhuiske.

So American: Black America
Pulitzerit