Maaliskuu on mennyt, eikä minulla ole juurikaan tietoa siitä, mitä sen kuluessa olen tehnyt. Alkukuusta oltiin Skotlannissa, mutta sen jälkeisestä ajasta ei ole mitään käryä. Aika monta harjoitustuntia taisin pitää, olin uuden työpaikan koulutuksessa ja tein jo ensimmäiset oikeat työpäivät, kirjoitin ainedidaktiikan tutkielmaa, hajoilin, yritin tukea kavereita heidän hajoiluissaan, kuulin kivoja uutisia, kuulin paskoja uutisia, yritin miettiä, ketä äänestän parin viikon päästä vaaleissa, näin hyviä elokuvia (Black Swan, Never Let Me Go), näin huonoja elokuvia (Iltapäivä Toscanassa), luin kirjoja (en kuitenkaan tarpeeksi, enkä kaikkia jotka olisin halunnut), istuin tuntikaupalla junassa ja bussissa, ramppasin salilla mahdollisuuksien mukaan, yritin miettiä, mitä järkeä tässä on.
Ihan tavallinen kuukausi, voisi joku sanoa. Minäkin. Toisaalta on pelottavaa, etten osaa oikein eritellä, mitä milloinkin olen tehnyt. Onko se aikuisuutta ja arkea? Tätäkö on loppuelämä? Ei hyvä luoja, en ole valmis siihen, että päivät vain valuvat ja minä elän arkea. Ainakaan, jos arki on näin hektistä ja koostuu liian monesta liikkuvasta osasta. Toki tiedän, että tilanne muuttuu radikaalisti, kun pedagogiset loppuvat. Kun ei tarvitse enää yrittää raivata kalenteria kestämään hiton nopealla aikataululla muuttuvia suunnitelmia ja itsestä riippumattomia menoja. Kun saan vaan käydä töissä, lukea, olla V:n kanssa kotona ja tehdä hiljaksiin gradua.
Juuri nyt en muuta pyydä, kuin että minulla olisi vapaapäivä edes kerran viikossa.
Niinpä! Yksi vapaa päivä viikossa (ja kiitos, ilman pahaa omaatuntoa tekemättömistä töistä!).
VastaaPoistaEi ole kivaa ettei muista mitään siitä mitä on tapahtunut. Eikä se edes ole kovin tervettä.
Odotan myös valmistumista ja pelolla niitä ruuhkavuosia, joista lehdissä puhutaan. En ymmärrä kuinka paljon enemmän ruuhkaa voi mahtua päiviin kuin juuri nyt?