Kuten näkyy, klassikkoseikkailuni etenevät hitaasti. Nyt täytyisi hieman nopeuttaa tahtia, että saan sen tentin joskus tehtyä. On vaan niin kiire. (Olen alkanut vihata kiire-sanaa!)
Luimme Virginia Woolfin Majakan kimpassa Sonjan kanssa. Tai siis Sonjahan luki sen jo joskus viikkoja sitten ja minä sain sen loppuun toissapäivänä. Mutta joka tapauksessa, yhdessä yritettiin kamppailla kirja läpi. Pari muutakin klassikkoa tulee tässä vielä kahlattua kahden naisen voimin. Asiaan!
Itsehän olen jotenkin aina digannut Woolfista jo ennakkoasenteena, vaikka olen lukenut häneltä vain yhden kirjan aiemmin (Mrs. Dalloway). Olen ihaillut häntä varhaisena feministinä ja muutenkin ihmisenä. Kai se on se maine. Kirjallisiin ansioihinsa en tosiaan ole kovin syvälle vielä päässyt, mutta ehkä joskus vielä. Ja saahan sitä nyt ihmisiä ihailla muutenkin, jos siltä tuntuu.
Majakka alkoi omalta osaltani jotenkin nihkeästi. Woolfin leijaileva, modernistinen tyyli ei todellakaan saanut minua pauloihinsa ensimmäiseltä eikä toiseltakaan sivulta lähtien. Kirja oli minulla mukana Edinburghissa, mutta en saanut luettua sitä kuin pari hassua sivua sieltä ja täältä. Tämä vaikeutti tarinaan sisään pääsemistä, koska Majakka on ilmaisultaan ja stooriltaan sellainen, että siihen pitää (ainakin minun) keskittyä kunnolla.
Sinänsä asetelma on simppeli: on brittiläinen suuri yläluokkainen perhe, joka omistaa ison huushollin rannikolla ja vuokraa siitä huoneita. On rouva Ramsay, joka hallitsee kotia ja on herra Ramsay, joka ehkä luulee hallitsevansa kotia. Kirjan ensimmäisessä osassa, joka on nimeltään Ikkuna, kesäiset hetket vain valuvat eteenpäin, näkökulma vaihtelee ja ajatuksen virta on katkeamaton. Tarkkaillaan ihmisiä, rakennetaan heidän välilleen suhteita. Paljon jää sanomatta, annetaan vain olettaa. Tunnelma vaihtuu kirjan toisessa osassa, Aika kuluu, salakavalasti synkkään ja hieman ahdistavaankin, kun rouva Ramsay kuolee. Sen jälkeen mikään ei enää ole ennallaan ja niin perhe kuin heidän talonsakin rapistuu ja natisee liitoksistaan. Kolmas osa, Majakka, pyrkii sitomaan langat yhteen.
Alkuun pääseminen oli minulle tosiaan toivottoman vaikeaa. En ehtinyt/pystynyt keskittymään hetkeäkään ja sanat vain poukkoilivat silmissäni. Woolfin tajunnanvirtainen tyyli lähinnä vitutti, sillä kadotin langan helposti ja unohdin ajoittain, kenen näkökulmasta taas stooria kerrottiinkaan. Mutta. Tein tuomioni liian aikaisin. Jo ensimmäisen osan loppupuolella, kun kesäinen hempeä päivä alkoi taittua iltaan, aloin hoksata enemmän (ja silloin myös pystyin keskittymään paremmin). Sain kiinni henkilöistä. (Oma suosikkini on Lily Briscoe, joka maalaa tarinaa kankaalle ja taistelee naimattoman naisen aseman puolesta.) Pääsin sisälle tunnelmaan, joka oli varsin surumielinen. Kuinka vähän ihmisellä todella on vaihtoehtoja elämässään? Kuinka moni asia on (tai kuvitellaan olevan) ylhäältä annettu - ja kuinka harva niitä vastaan kamppailee? Miten ristiin voivat perheen sisäiset suhteet mennä? Ja kuinka onnettomia ihmiset ovat, kun he tekevät oletuksia eivätkä kysy suoraan?
Kirjan tarina on siis varsin yksinkertainen, mutta se nivoo itseensä varsin suuria teemoja. Aloin lopulta myös pitää Woolfin tajunnanvirrasta (ja olinhan sitä jo toki ennenkin lukenut, mutta aluksi se tosiaan vaan tuntui ihan mahdottoman raskaalta) ja hänen hämmästyttävän tarkoista ja ravisuttavista kuvauksistaan. Esimerkiksi koko Aika kuluu -osa oli jotenkin aivan jäätävän tarkkaa kuvaamista siitä, kuinka asiat murenevat ja kaatuvat ja kuinka joitakin prosesseja on mahdotonta pysäyttää.
Voin siis suositella Majakkaa, mutta se tosiaan vaatii mahdollisuutta keskittyä ja halua pohtia asioita samalla kun lukee. Jään innolla odottamaan Sonjan arvostelua!
Minäkin pidin Woolfin tajunnanvirrasta. Se ei kuitenkaan monissa kohtauksissa tuntunut uskottavalta. En minä ainakaan ehdi keskustelun käynnissä ollessa ajatella isoa pinoa muita asioita. Kirjan keskusteluthan eivät olleet kovin mielenkiintoisia, joten tajunnanvirta oli tarinan parasta antia. Päiväkirjakin saattaisi olla mielenkiintoista luettavaa jos tapahtumien kulun sijaan kirjoittaisikin vain huomioita kaikista kohtaamistaan ihmisistä.
VastaaPoistaNo juu, se on toki totta ettei niin pitkiä ajatuskuvioita oikeasti ehdi tapahtua keskustellessa, mutta siksipä meillä onkin taide, että voimme kuvitella niin mahdollisesti voivan olla :)
VastaaPoistaJoskus muinoin lukiossa kirjoitin luovan kirjoittamisen kurssilla tajunnanvirtaharjoituksen. Muistaakseni kirjoitimme sitä koko ryhmä koko oppitunnin ajan. Se oli aika jännää: alkuun pääseminen oli vaikeaa, mutta sen jälkeen juttua vaan tuli. Ei tosin tietenkään mitään kirjallisesti ansiokasta, mutta kaikenlaisia ajatuskuvioita oli kyllä hauskaa lukea jälkeenpäin. Mitään sensuuriahan siinä ei saanut harrastaa.
En tiedä, uskaltaisinko enää koettaa kirjoittaa tajunnanvirtaa. Voisi tulla aika synkkiä käänteitä siihen tekstiin.