Energiasta kauhuun on lyhyt matka

Eilen tuntui hetken siltä, että on jo kevät. Tartuin Jenniä hihasta, kun kuljimme yliopistolta linja-autoasemalle ja hihkaisin: "Kato, nyt on kevät! Kato tota aurinkoa!". Ja Jennihän katsoi. Totesimme kevään tunnun tulleen yhdessä yössä, ja se johtui auringonpaisteesta, kuivahkoista kaduista ja hiekoitussoran poiskeräämisestä. Tänään on taas sateista ja harmaata, mutta lumi kuitenkin sulaa vähitellen ja eilinen todisti, ettei aurinko ole sammunut.

Olen yllättävän energinen. Eilen tein kunnon kotirouvan tapaan omin kätösin muhevaa pataruokaa, ohrarieskoja ja mozzarellasalaattia. V:n ilme oli onnellisen tyytyväinen, kun hän saapui pitkän päivän jälkeen valmiiseen pöytään. On kuulemma kivaa, kun olen kotona. No, huomenna lähden jälleen. Energiapurkaus johtuu osaltaan putkeen menevistä opiskelujutuista: maanantaina hoidin opponoinnin ainedidaktiikan seminaarissa ja eilen käsiteltiin minun työni. Vaikka tein sitä hammasta purren ja viskiä kului, olin tyytyväinen lopputulokseen. Ja sainkin kehuja. Itse asiassa työ hyväksyttiin sellaisenaan ja ainedidaktikko kehotti marssimaan yksikön professorin puheille ja tekemään tutkielmasta sivuainegradu. Jään miettimään asiaa, sillä se ei ole lainkaan mahdoton ajatus, vaikka seminaaritoverit sille naureskelivatkin.

Ajoittain mieleen pulpahtavat kuitenkin myös ahdistavat asiat, kuten asuntoprojekti. Vaatimuskirjelmä on lähtenyt taloyhtiölle, ja siinä vaaditaan välittömiä toimenpiteitä. Muussa tapauksessa vaatimukset esitetään käräjäoikeudelle. Toivon, että jotain tapahtuu pian. Suurimman osan päivästä olen miettimättä asiaa, mutta aika ajoin se tulee kuitenkin ja iskee keuhkot sisään.

Kylmät väreet kulkivat selkää pitkin, kun tutustuin tähän blogiin. Ilmeisesti esittämäni teoria siitä, että nykymaailmasta on kadonnut kokonaan halu/kyky toimia ammattietiikan mukaisesti, pitää paikkansa. Saan siitä koko ajan lisää todisteita. Ammatti-ihmisiä ei kiinnosta työn laatu saati asiakkaan etu. Ammatti-ihmiset peittelevät tekosiaan ja pyrkivät koko ajan pääsemään helpommalla. Ammatti-ihmiset kusevat silmään ja heittävät vastuulla vesilintua. On se nyt saatana.

Mielessä kieltämättä myös kävi, pitäisikö itsekin kirjoittaa aiheesta tarkemmin. Ehkä teen sen vain itselleni, jonkinlaisena terapiamuotona.