Haasteiden paketointia: Helmet-haaste 2018, Tundran lumoissa, Kuukauden kieli, Perkeet

Vuodenvaihdetta kohti mennään ja lukuhaasteita on aika taas panna pakettiin. Runo18-haasteesta kirjoitinkin jo.

Perkeet

Ensimmäisenä tunnustus. Mainio Tyhjän arkin retkikunnan Perkeet-haaste jäi minulla lopulta kokonaan väliin, vaikka innolla siihen vuosi sitten lähdin. Vähän, hmm, noloa. Mielessä se kuitenkin oli monesti, kun katselin erilaisia kirjoja sillä silmällä. Mutta tosiaan katselin vain: luettua en saanut. Yhtään. 

*****

Helmet-haaste 2018

Helmet-haaste sen sijaan sujui mainiosti. Vain pari kohtaa jäi roikkumaan tänne joulukuun loppuun, mutta lopulta sain nekin täytettyä.

Viimeiseksi jäi kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen valitsema kirja. Ystäväni suositteli ja lainasi minulle jo aikoja sitten Anneli Kannon romaanin Lahtarit, jonka oli tarkoitus osua tähän kohtaan. Mutta niin vain Suomen sisällissota tursusi korvistani jo varhaisessa vaiheessa tätä kulunutta muistovuotta, joten sen lukeminen jäi.

Nyt viime metreillä Linnea tuli hätiin ja käski lukemaan Timo Parvelan lastenkirjan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen.

Mielelläni sen teikin, etenkin kun kirja löytyi äänikirjana BookBeatista. Symppis tarina kertoo Maukasta ja Väykästä, kaveruksista, joiden elämään ja kimppakämppään on muuttanut myös päästäinen nimeltään Karhu Murhinen. Päästäisillä on kuitenkin sellainen ominaisuus, että niiden sydän lyö 800 kertaa minuutissa. Niinpä niiden elämäkin kuluu paljon nopeammin kuin isommilla nisäkkäillä.

Parissa vuodessa on siis päästäisen elämä koettu ja eletty. Karhu Murhisen elämänvaiheet sujuvat hitaampaan tottuneen näkökulmasta pikakelauksella, mutta hän itse ei koe jäävänsä mistään paitsi. Hän saa kokea lapsuuden ja nuoruuden innon ja energian, hankkii itselleen ammatin ja työn, rakastuu ja kokee sydänsuruja, oppii paljon elämästä ja lopulta myös vanhenee ja tulee elämänsä päätepisteeseen.

Parvelan teksti on soljuvaa ja kerronnallisesti mahtavaa. Se ei väheksy lukijaansa tai kuulijaansa, ei alleviivaa eikä väännä rautalangasta, vaan pikemminkin antaa tilaa ja aikaa hahmottaa itse, mistä kirja lopulta kertoo. Uskoisin, että tämän kirjan äärellä on mukavaa keskustella lapsen kanssa vanhenemisesta ja kuolemastakin, sen verran humaanisti ja lempeästi se kirjan sivuilla nousee esiin. Ja elämän jatkuvuus – se ilahduttaa tässäkin tarinassa.

Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen

Lukija: Paavo Kerosuo

Tammi 2018, äänikirja

2 h 25 min
Omasta hyllystä.


Helmet-haaste noin muuten oli jälleen kerran mieluisa. Vuoden 2019 haaste on julkistettu, ja osallistun siihen tottakai. Mutta sen kimppuun käyn vasta vuodenvaihteen jälkeen. Sitä ennen tässä lista lukemistani kirjoista bloggauslinkkeineen.

Luettuna 50/50

1. Kirjassa muutetaan
Elin Willows: Sisämaa (4.3.2018)

 
2. Kotimainen runokirja
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (20.6.2018)

 
3. Kirja aloittaa sarjan

Jo Salmson & Åsa Ekström: Tam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1 (5.1.2018)

4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä (10.5.2018)

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Pirkko Saisio: Betoniyö (10.6.2018)

 
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (4.1.2018)

 
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Piia Leino: Taivas (17.4.2018)

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (2.2.2018)

9. Kirjan kansi on yksivärinen
Carson McCullers: Heijastuksia kultaisessa silmässä (4.1.2018)

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (23.12.2018)

11. Kirjassa käy hyvin
Sanna Heinonen: Noland (24.6.2018)

12. Sarjakuvaromaani
Alison Bechdel: Äideistä parhain. Koominen draama (6.8.2018)

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Khaled Hosseini: Meren rukous (12.10.2018)

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (11.5.2018)

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
José Saramago: Kertomus sokeudesta – Suomentaja: Erkki Kirjalainen (30.4.2018)

16. Kirjassa luetaan kirjaa
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (13.1.2018)

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa 

Angie Thomas: Viha jonka kylvät (2.1.2018)

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Jesse Andrews: Maailmakaikkeuden huonoin elokuva (22.12.2018)

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Samanta Schweblin: Houreuni (18.2.2018)

20. Taiteilijaelämäkerta
Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (8.1.2018)

 
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
André Brink: Katson pimeään (21.7.2018)

 
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (6.1.2018)

 
23. Kirjassa on mukana meri
Katja Törmänen: Karhun morsian (2.6.2018)

24. Surullinen kirja
Heidi Köngäs: Sandra (27.1.2018)

25. Novellikokoelma
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (21.1.2018)

 
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
J. Pekka Mäkelä: Hunan (24.3.2018) – Kiina

 
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (12.5.2018)

 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kimmo Ohtonen: Ikimaa – Soturin tie (2.4.2018)

 
29. Kirjassa on lohikäärme
George R. R. Martin: Jäälohikäärme (5.1.2018)

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Tardi & Jean-Pierre Verney: Kirottu sota! 1914–1919 (13.5.2018)

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
Paolo Giordano: Ihmisruumis (19.6.2018)

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
John Green: Kilpikonnan kuorella (13.5.2018)

33. Selviytymistarina
Lars Wilderäng: Tähtikirkas (4.2.2018)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Markus Hotakainen: Neroja vai mielipuolia (16.1.2018)

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Christoph Hein: Vieras, ystävä (27.9.2018)

 
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Anni Kytömäki: Kivitasku (22.3.2018)

 
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
Tomi Kontio: Saattaa, olla (18.2.2018)

 
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa (12.5.2018)

 
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Enni Vanhatapio: Absentia (3.6.2018)

 
40. Kirjassa on lemmikkieläin
Siri Pettersen: Kupla (23.3.2018)

 
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Synnøve Søe: Isä! (24.6.2018)

 
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon (27.5.2018)

 
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (24.7.2018)

 
44. Kirja liittyy johonkin peliin
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1 (15.5.2018)

 
45. Palkittu tietokirja
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (25.11.2018)

 
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Nonna Wasiljeff: Loukkupoika (2.2.2018)

 
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Gaël Faye: Pienen pieni maa (16.2.2018)

 
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (14.7.2018)

 
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (17.2.2018)

 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Pajtim Statovci: Tiranan sydän (8.12.2018)

******

Tundran lumoissa

Tässä Sheferijm-blogin haasteessa luettiin kirjoja tundraan ja taigaan liittyen. Saavutin kuudella luetulla kirjalla kohtalaisen pakkasensietokyvyn. Paljon kiinnostavaa tähän teemaan liittyvää luettavaa on vielä vuoroaan odottamassa.

Luettuna: 

Ante Aikio: Stallun pata (Goranus & Reuna 2018)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina (Absurdia 2016)
Siri Pettersen: Kupla (Jalava 2018)
Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018)
Bea Uusma: Naparetki. Minun rakkaustarinani (Like 2015)
Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Like 2002)

Kuukauden kieli

Aukeamia-blogin Kuukauden kieli -haasteen idea oli lukea joka kuussa yksi kirja tietyllä alkuperäiskielellä. Luin vuoden kuluessa kahdeksan haasteen kirjaa, neljä kieltä jäi siis syystä tai toisesta uupumaan. Tämä oli kiinnostava haaste, sillä harvinaisemmat alkuperäiskielet saivat aikaan tiedonhakua ja uuden oppimista. Oivaa!

Tammikuu: ranska
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008) – Chroniques Birmanes (2007)

Helmikuu: japani
Ihara Saikaku: Päässälaskua (Otava 1982) – Seken munezanyō (1692)

Maaliskuu: puola
Wisława Szymborska: Hetki (Like 2004)

Huhtikuu: portugali
José Saramago: Kertomus sokeudesta (Tammi 1997) – Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Toukokuu: turkki

Kesäkuu: italia
Paolo Giordano: Ihmisruumis (WSOY 2014) – Il corpo umano (2012)

Heinäkuu: afrikaans
André Brink: Katson pimeään (WSOY 1976) – Kennis van die aand (1973)

Elokuu: vietnam

Syyskuu: saksa
Christoph Hein: Vieras, ystävä (Otava 1985) – Der fremde Freund (1982)

Lokakuu: espanja

Marraskuu: arabia
Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä (Kääntöpiiri 1988) – Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Joulukuu: venäjä

Kiitos kaikista hyvistä lukuhaasteista tänä vuonna – toivottavasti niitä keksitään ensi vuodellekin!

Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta – ja Runo18-haasteen koonti

"Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät."


Tämä kirja on ollut minulle ihastus – ja murheenkryyni. Ostin sen Tulenkantajien kirjakaupasta Tampereelta joskus yli vuosi sitten. Se on kuulunut Mirkka Rekolalle, ollut hänen kirjahyllyssään, etulehdellä on Marianna Kurton omistuskirjoitus Rekolalle ja puhelinnumerokin.

En ole soittanut siihen.

Ihastuin Kurttoon syvästi luettuani viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Tristanian. Sen myötä halusin tutustua myös Kurton lyriikkaan, siksi hankin sitä omaankin hyllyyn. Runokokoelmat omassa hyllyssä eivät voi olla kuin hyvä idea.


"Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen."


Luin Kurton esikoisrunokokoelman Eksyneitten valtakunnan jo kesällä. Sen haikeankaunis ja vinkeänveikeä tunnelma osui kohdilleen kesän lämmössä, kun kuljin pitkin Helsinkiä nauttimassa rakkaasta kotikaupungista ennen muuttoa tänne Savoon. Hykertelin sen kanssa: ihastelin kaupunkikuvaa, kuvitteellista kaupunkia ja yksinäisyyttä siellä. Ihmisen elämää, kulkua, teitä ja hetkiä.


"-- Ja niin paljon pelkoa

että taivas peittyy uniin joita ei uskallettu katsoa."


Paikoin Kurtto on tekstissään hengästyttävän monitulkintainen. Uusi ryppy saattoi muodostua otsaani, kun pohdiskelin, miten osan runoista tulkitsisin. Tiesin lukevani tarinaa, jonka saan itse rakentaa sellaiseksi kuin haluan, mutta silti paikoin ponnistelin.


"Kysyn häneltä, millaista on
kun onnistuu aina
            (sillä sen hän tekee)

ja hän vastaa
se on kuolemista
           (sillä elämä on lauseissa
            joita emme saa päätökseen)

Mutta tämä on unta, ja minä

olen hereillä jo. - -"


Luin kokoelman uudelleen nyt, kun siitä kirjoittaminen on vain jäänyt ja jäänyt ja jäänyt. Tiedän, ettei kukaan muu kuin minä itse odota, että kirjoitan mitään mistään, mutta Eksyneitten valtakunta ei jättänyt minua rauhaan kuukausienkaan jälkeen. Sen absurdit kaupunkikuvat kuiskivat perääni, meren ja veden elementit kastelivat jalat ja hiukset.


"Kun tänne sataa ensimmäinen lumi, katson sitä ikkunasta ja kosken.
Se on pehmeää.
Sinä laitat kätesi hiekkaan.
Se palaa."


Eksyneitten valtakunta yhdistää vuodenkiertoa, kaupunkiluontoa, ihmissuhteen kehityskaaren, yksinäisyyden ja yhteisyyden. Siinä on jotain syvän inhimillistä ja kaunista, mutta samalla säröä, karheutta ja omalakisuutta. Se tarjoaa uutta, kun jaksaa katsoa. Siinä on tuttuakin, jotain mihin tarttua. Ihmisen tekstiä.


"Huoltoaseman takapiha

sade lepää muovisilla tuoleilla.

Miten onnellinen

ja miten vähän aikaa."



Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
97 s.

Omasta hyllystä.


Haasteet: Runohaaste 2018, Helmet-haasteen kohta 2. Kotimainen runokirja, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 59. Kirjasammon päivän täkyistä valittu kirja.

Tämän tekstin myötä on aika saattaa päätökseen Reader, why did I marry him? -blogin Runo18-haaste. Luin tämän vuoden aikana viisi runoteosta. Se on vähemmän kuin aioin, mutta enemmän kuin monina vuosina aiemmin. Lukemani kokoelmat ovat seuraavat:

Kirsi-Maria Hiltunen: Tuu sie niin mieki tuun! (BoD 2017)
Tomi Kontio: Saattaa, olla (Teos 2017)
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006)
Wisława Szymborska: Hetki (Like 2004)
Marie Under: Avaran taivaan alla (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983)

Kuljin siis Viron ja Puolan kautta Karjalaan, kaupunkikuviin ja kuolemaan. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden runoissa on kaikissa omanlaistaan voimaa ja kerrontaa. Eniten vaikutuin Tomi Kontion surumielisestä kokoelmasta Saattaa, olla, jota suosittelen luettavaksi kelle tahansa elämän rajallisuutta pohtivalle. Ja muillekin.

Haasteen henkeen kuului koostaa oma runo lukemiensa teosten nimistä. Koetetaas.


Tämä hetki
avaran taivaan alla

On kuin eksyneitten valtakunta tulisi
"Tuu sie niin mieki tuun!"
se sanoo
ja nauraa.

En vastusta, menen
voin vain
saattaa, olla.

"Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä"

Miten ihmisen sähkökemiallisen toimintamallin ja sen tavoitteet voisi tiivistää muutamaan sanaan? Ehkä niin kuten eräs ystäväni sanoi: "Pääasia on, että on kivaa, eikä pelota." (s. 47)


Markus Kajon mainio Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja pompahti luettavakseni kirjaston palautushyllystä. Kajo on tuttu hahmo lapsuuden kotivideo-tv-sarjasta ja sittemmin olen toisinaan lueskellut hänen kolumnejaan, kun niitä on tielleni osunut. Mutta nyt luin ensimmäistä kertaa kokonaisen kirjan hänen tekstejään ja kylläpäs tykkäsin!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja tiivistää olennaisen ihmisyydestä. Se kertoo ihmisestä kokonaisuutena, fyysillisenä ja psyykkisenä ja sosiaalisena olentona, syntymästä ja kuolemasta, historiasta ja tulevasta, erilaisista ihmisolennon ammateista ja ominaisuuksista ynnä tietenkin moraalista, etiikasta ja sen sellaisesta. Teksti on yhtenäinen, mutta jaoteltu nähdäkseni sangen loogisesti erilaisiksi luvuiksi ja alaluvuiksi.


Ihminen tarvitsee, kuten sanottu, happea, vettä, ravintoa, lämpöä ja rakkautta. Jos yksikin näistä puuttuu, ihminen kuolee ennen pitkää. Toisaalta, vaikka yhtään niistä ei puuttuisi, ihminen silti kuolee ennen pitkää. Voi esimerkiksi pudota katolta tiili päähän tai syödä hai. Tai tulla vanhuus ja sitä tietä veivinheitto. (s. 55)


Huumori on lempeää ja leikittelevää. Kajo harrastaa sanakikkailua ja ihan omanlaistensa sanojen kehittämistä ja käyttämistä. Paikoin jopa ärsyttävyyteen asti, mutta mitäpä pienistä. Niin ikään tekstissä on jonkin verran vähän tunkkaisia sukupuoli- ynnä muita stereotypioita, joille ei nykypäivänä jaksa juuri edes hymähtää. Mutta annettakoon sekin anteeksi, kirja on jo 15 vuoden takaa, eikä nykyhetken vaatimuksia voi ulottaa menneisyyteen – se se vasta jotain olisikin, historian muokkaaminen ja arvostelu.

Pääsääntöisesti Kajon tekstin lukeminen tekee ihmiselle hyvää. Hän näkee pieniä yksityiskohtia ja villejä yhteyksiä. Ajatuskulut voivat kulkea pisteestä toiseen reittejä, joita ei olisi voinut itse ikinä keksiä. Samalla Kajon kelailut ovat sellaisia, ettei niitä ihan keltä tahansa välttämättä jaksaisi edes kuunnella. Mutta Kajolla on hyppysissään taito koukuttaa lukija selvittämään, mitä hän vielä on keksinyt.

Kaikenlaista yhteiskunnallista keskustelua kouhkaamista pitkään kuunnelleena Kajon pilke silmäkulmassa tuntuu rauhoittavalta. On mahdollista ideoida, kirjoittaa, ottaa kantaakin ilman, että lyttää ja rynnii päälle. On mahdollista perustella, katsoa useammasta näkökulmasta, harkita myös vastapuolen argumentteja. Uskokaa pois!

Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja ilahdutti tätä ihmistä suuresti. Sen lukeminen oli ilo. Kiitos.


Mutta miten ihmisen tulisi toimia, kun hänellä on niin paljon eri toimintamahdollisuuksia valittavanaan? Miten meidän tulee elää, mikä on elämän tarkoitus, sanallisesti ja selkeästi ja kiertelemättä ilmaistuna?

Ihmisen käsikirjan, eli täydellisen ihmisen toimintaohjeen voi kiteyttää kolmeen virkkeeseen:

1) Kohtuus kaikessa.
2) Kaveria ei jätetä.
3) Sitä on kuolevaisen vain koitettava jotennii kärvistellä. (s. 239)



Markus Kajo: Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja
WSOY 2003
319 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 43. Kirja, jonka löysit palautushyllystä, Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste (a book that makes you smile)

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva ...ja onnellista uutta vuotta?

Jesse Andrewsin Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli Minä & Earl & kuolemansairas tyttö on rankasta aiheestaan huolimatta hulvaton teksti-ilotulitus. Se on minäkertoja-Gregin tunnustus siitä, miten hän tuli tehneeksi ystävänsä Earlin kanssa yksinkertaisesti maailmankaikkeuden huonoimman elokuvan, joka on niin huono, että se sananmukaisesti sai ihmisen kuolemaan.

(Jotain tekemistä asian kanssa saattoi olla aggressiivisella leukemialla, mutta ei anneta sen nyt häiritä.)

Greg S. Gaines on 17-vuotias lukiolainen Benson High Schoolissa Pittsburghissa. Hän on onnistunut kouluvuosiensa aikana kehittämään uskomattoman hienon systeemin, jonka avulla hän ei ole kenenkään silmätikkuna, vaan luikertelee onnistuneesti erilaisten viiteryhmien ja sosiaalisten verkostojen välillä. Sen seurauksena hänellä ei toki ole koulussa myöskään sitä omaa porukkaa tai läheisiä ystäviä, tyttöystävästä puhumattakaan.

Gregin ainoa kaveri on nimeltään Earl. Earl on erikoinen persoona, jonka kotiolot ovat kaikkea muuta kuin tasapainoiset. Yhdessä Greg ja Earl ovat jo vuosia paenneet ankeaa arkea tekemällä omia elokuviaan. Osa hienompia, osa huonompia. Suurin osa uudelleenfilmatisointeja poikien ihailemista oikeista elokuvista.

Viimeisen lukiovuoden alettua Greg saa kuulla äidiltään, että hänen lapsuudenkaverinsa Rachel on sairastunut leukemiaan. Äidin vankan painostuksen alla Greg myöntyy ottamaan yhteyttä Racheliin ja pitämään tälle seuraa. He tulevat yllättävän hyvin toimeen ottaen huomioon, että Greg on suupaltti hömelö ja Rachel, niin, kuolemansairas. Samaan aikaan elämä koulussa kulkee eteenpäin ja tulevaisuudensuunnitelmiakin pitäisi tehdä. Paitsi että Rachel ei oikein voi, kun tulevaisuutta ei taida olla.

Greg ja Earl ryhtyvät uhkarohkeiksi: he aikovat tehdä elokuvan Rachelista.

Maailmankaikkeuden huonoin elokuva on virkistävää ja villiäkin luettavaa. Andrews on käsikirjoittaja, ja se näkyy myös romaanissa leikkauksina, kohtauksina ja vuorosanoina. Greg on kertojana mainio, vaikka hän toki yrittääkin piilotella sanaleikkiensä ja vähättelynsä alle jotain isompaa ja vakavampaa. Earl on aivan hulvaton tyyppi: pitelemätön, outo, ennustamaton. Eittämättä hankala kaveri, mutta kiinnostava yhtä kaikki. Myös Gregin perhe on erinomaisesti kuvattu. Heidän päivällispöytäänsä olisi hauskaa joskus päästä. (Ja päästä sieltä myös pois.)

Mikään unohtumaton elämys tämä kirja ei ole, mutta se tarjoaa hyvää viihdettä, nuorten elämää ja mustaa huumoria. Minun luettavakseni se päätyi, kun etsin epätoivon vimmalla tämän vuoden Helmet-haasteeseen toiseksi viimeistä kirjaa, jonka piti kertoa elokuvan tekemisestä. Heittämällä vaikein tämän vuoden haasteen kohdista! Edes yksivärinen kirjankansi ei ollut näin vaikea!

Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva eli minä & Earl & kuolemansairas tyttö
Suomentaja: Sami Rouhento
WSOY 2012
280 s.
Me & Earl & the Dying Girl (2012)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

Holly Bournen Normaali-sarja on ollut minulle erinomaisen hyvää ja ilahduttavaa luettavaa. Sen varsinaiset osat Oonko ihan normaali?, Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? ovat mahtavaa tyttöasennetta, tekemisen meininkiä ja hiljaisuuden rikkomista parhaimmillaan. Jaksan vain toivoa, että vastaavia kirjoja olisi ollut minulla luettavanani, kun itse olin teini, mutta onneksi nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoilla ei ole yläikärajaa. Ja onneksi ne ovat nyt kaikkien halukkaiden nuorten luettavina!

...ja onnellista uutta vuotta? on siis sarjan päättävä pienoisromaani, jossa eletään seuraavaa vuotta lukion loppumisen jälkeen. Lottie on lähtenyt Lontooseen opiskelemaan, mutta on pettynyt itseensä ja eteensä tulleisiin kolhuihin, Evie tekee opintoja kotoa käsin ja kannattelee poikaystäväänsä Olia peläten itsekin edelleen pahoja ajatuksia tuleviksi, Amber puolestaan täydentää taideopintojaan ja toivoo saavansa kaukosuhteensa Yhdysvaltoihin fyysisesti lähemmäs – hän haluaa lähteä Yhdysvaltoihin. Tyttöjen ennen niin tiivis Vanhapiika-klubi on löyhentynyt, eikä yhteyttä ole tullut pidettyä oikeastaan koko syksynä. Miten aiemmin niin läheinen ystävyys onkaan päässyt väljähtämään niin pahasti? Miksei enää ole niin helppoa kertoa muille, mikä mieltä painaa?

...ja onnellista uutta vuotta? on yhtä aikaa ihan kiva ja silti hieman vaivaannuttava kirja. Päähenkilöiden näkökulmat vaihtelevat tiuhasti, ja vaikka heissä on vanhaa tuttua pippuria tallella, näin lyhyt kirja ei anna sille oikeutta. Pikemminkin heistä nousevat esille ne vähemmän hyvät piirteet terävinä ja huomiota herättävinä. Tarinan imuun ei myöskään ole helppoa hypätä, sillä se kuvaa vain yhtä iltaa, uudenvuodenaattoa, ja sen tapahtumia muutaman tunnin sisällä. Tarinan opetus on myös ilmeisempi kuin muissa sarjan osissa: kannattaa avata suu ja puhua suoraan. Voilà!

Ilmankin tätä osaa olisi siis pärjätty hyvin, mutta toisaalta ainakin nyt voi varmana ja vakaana päästää ihanat brittitytöt jatkamaan fiktiivistä elämäänsä eteenpäin juuri niin kuin itse sen haluaa kuvitella.


Holly Bourne: ...ja onnellista uutta vuotta?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2018
171 s.
...And a Happy New Year? (2016)

Kirjastosta.

Haasteet: Jatkumo

Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä

Nawal El Saadawi (s. 1931) on egyptiläinen kirjailija, lääkäri ja feministi, joka on tehnyt vuosikymmenien ajan valtavasti töitä arabimaailman naisten aseman eteen. Hän on joutunut myös itse uhatuksi, vainotuksi ja vankilaan mielipiteidensä ja toimintansa vuoksi. El Saadawin kirjoja on kielletty monissa Lähi-idän maissa, ja hän asui yli vuosikymmenen paossa Yhdysvalloissa. El Saadawi on ottanut myös aktiivisesti osaa kotimaansa Egyptin politiikkaan.

Nainen nollapisteessä on tositapahtumiin perustuva teos, jonka El Saadawi kirjoitti 1970-luvun alussa tehtyään Qanatirin naisvankilassa tutkimusta egyptiläisten naisten neurooseista. Hän kohtasi siellä kuolemantuomiota odottavan vangin Firdausin, joka oli tuomittu parittajansa tappamisesta. Firdausin tarina kiehtoi El Saadawia, ja lopulta hän sai naisen kertomaan sen.

Firdaus syntyy köyhään perheeseen isänsä rautaisen otteen alle. Lapsuus on onneton, mutta tyttö pääsee kuitenkin setänsä kustannuksella opiskelemaan yleissivistävät opinnot lukion loppuun asti. Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta setä ja tämän vaimo päättävät, että Firdausin on aika maksaa hyväntahtoisuudesta ja mennä naimisiin eläkeikäisen miehen kanssa parantaakseen setänsä sosiaalisia suhteita ja asemaa. Firdausista tulee vaimo, talouskone ja väkivallan kohde.

Aikansa tilannetta kestettyään Firdaus pakenee. Egyptissä yksinäisen naisen asema on onneton ja vaarallinen, eikä hän pitkäksi aikaa jääkään yksin. Firdausin tie kulkee prostituoiduksi, uuden miehen kumppaniksi, lopulta vakavaraiseksi ja omavaltaiseksi naiseksi. Hän kokee olevansa vapaa vasta sitten, kun määrittelee itse oman hintansa. Tämä ei pidemmän päälle käy ympäristölle, ja Firdaus joutuu vielä kerran toisen vallan alle: kuuluisa parittaja pakottaa hänet alaisuuteensa.

Se on viimeinen niitti.

Firdaus kertoo tarinaansa Nawal El Saadawille rauhallisesti, poukkoilematta. Hän odottaa hirttotuomionsa täytäntöönpanoa tyynesti:

"En halua mitään.
En toivo mitään.
En pelkää mitään.
Olen vapaa."

Nainen nollapisteessä on järkyttävää, kalvavaa luettavaa. Se on puhtaan toivoton ja silti vakaa. On kuin tarina vain raportoisi asioita niin kuin ne ovat, vaikka asiat saavat palan kurkkuun ja kylmät väreet kulkemaa pitkin selkärankaa.

Muistan, että luin teini-ikäisenä jonkin omaelämäkerrallisen teoksen, jonka kirjoittaja oli nuorehko afrikkalainen nainen (en muista valitettavasti, mistä maasta tai kuka tai mikä oli teoksen nimi  – joskus vielä jäljitän sen). Hän kirjoitti elämästään ja sen kolhuista: traumatisoivasta ja lähes invalidisoivasta silpomisestaan, päätymisestään orjatyöhön Eurooppaan (ehkä Isoon-Britanniaan?), paostaan ja uudesta elämästään sen jälkeen. Jos on mahdollista sanoa käännekohtia omassa elämässään, tuo lukukokemus oli minulle sitä: silloin minusta tuli feministi ja ymmärsin, miten epäoikeudenmukainen maailma on.

Sen jälkeen on tullut nousuja ja laskuja sen suhteen, kuinka paljon jaksaa kantaa maailman murheita harteillaan. Joskus omat murheet ovat vieneet voimat, mutta aika ajoin nostan pääni ja nykäisen itseäni kohti edes pieniä tekoja, joilla voi koettaa muuttaa maailmaa. Kun lukee Nawal El Saadawin tapaisen ihmisen teoksia, tunnelmat ovat kaksijakoiset. Samalla kun nöyrästi ihailee hänen kaltaistaan rohkeaa, periksiantamatonta ja määrätietoista ihmistä, tuntee oman mitättömyytensä ja hyväosaisuutensa kuin sivalluksena. Mitä sinäkään elämästä tiedät, hemmoteltu länsimaalainen nainen.

Ja samalla olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen ihmisen murheet ja vaikeudet ovat yhtä oikeutettuja. On älyllistä laiskuutta väittää, ettei omassa elämässään kohtaamiinsa epäoikeudenmukaisuuksiin olisi oikeutta puuttua sillä perusteella, että jossain muualla asiat ovat vielä pahemmin. Tai että jonkin tietyn aihepiirin murheet olisivat arvokkaampia tai vähemmän arvokkaita kuin toiset: että maailman tilasta ei saisi huolehtia, ennen kuin kotimaassa ovat asiat mallillaan. Erikoista, että näihinkin argumentteihin törmää edelleen, vaikka pitäisi olla itsestäänselvää, ettei huolen määrä maailmassa ole mikään vakio, joka olisi kyettävä jakamaan tasan kaiken kesken.

Nawal El Saadawin teokseen palatakseni myönnän, ettei se kaunokirjallisena teoksena (johon luokkaan se on luokiteltu) ole mitenkään erityislaatuinen. Kerronta on poukkoilevaa, kieli paikoin tahmeaa. Tämä voi johtua myös siitä, että suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä eikä alkuperäisteoksesta. Mutta vaikuttavaa luettavaa se on. Muistutus siitä, että maailmanparannus ei koskaan tule valmiiksi – että on niin paljon korjattavaa, ettei kannata enää aikailla, vaan tarttua jo toimeen. On sen toiminnan kohde sitten pientä tai suurta, lähellä tai kaukana, tuttua tai vierasta.

Mene jo.


Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä
Suomentaja (englanninkielisestä käännöksestä): Kaija Anttonen
Kääntöpiiri 1988
138 s.
Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Kirjastosta.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjanurkkaus, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kuutar lukee

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (marraskuun kieli oli arabia), Joka päivä on naistenpäivä