3. kesäkuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 1990
283 s.
The Remains of the Day (1989)

Oma ostos.


Herra Stevens on kunniakkaan uran lordi Darlingtonin palveluksessa tehnyt hovimestari, joka on nähnyt niin maailmansodat kuin brittiläisen luokkayhteiskunnan valtavan muutoksen. Hän on tavannut poliitikkoja ja taiteilijoita, aatelisia ja julkimoita siinä missä palveluskuntaa laidasta laitaan. Darlington Hall on siirtynyt 1950-luvulle tultaessa amerikkalaisen liikemiehen omistukseen, eikä moni muukaan asia Stevensin verrattain säntillisessä elämässä ole niin kuin ennen.

Yllättäen järjestyneellä lomamatkalla Stevens ajaa pitkin isänmaataan tarkoituksenaan tavata Darlington Hallin entinen taloudenhoitaja neiti Kenton ja ehkä myös tehdä hieman tiliä itsensä ja menneisyytensä kanssa. Ikä alkaa painaa Stevensin hartioita, ja paljon hänellä on kontollaan. Muutaman päivän aikana hän kohtaa oman historiansa, totuuksia ja yllätyksiä sekä osaltaan myös tulevan. Kuinka elää maailmassa, jonka säännöt ovat muuttuneet, jos pysyvät tavat ja protokolla ovat nimenomaan ne asiat, jotka pitävät pinnalla?

Pitkän päivän ilta on haikea ja vähän vaikeakin kirja. Sen kertoja, hovimestari Stevens on hahmona kiehtova ja pitkästyttävä, samalla yllättävä ja hämmentävä. Hänen tarkka ja säntillinen ilmaisunsa, kaikkien elämän tasojen läpi leikkaava palvelualttiutensa, timantinkova ammattilaisuus ja kaikin puolin korrekti olemisen tapa kutkuttavat ja silti myös haukotuttavat. Kirjailija on taitava, todella taitava, kuvatessaan miestä, jonka johtaman kartanon pöytähopeat ja puutarhakasvit ovat viimeistä piirtoa myöten ojennuksessa. Silti jokin särähti, vei paikoin huomiokyvyn, eikä jaksanut kantaa kaiken läpi.

1900-luvun alkupuolen brittiläinen kartanomaisema on jo lähtökohtaisesti aivan uskomattoman kiinnostava miljöö. Tässä kirjassa se on kirkas ja kuulas, aito ja äärimmäisen taidokas. Stevensin mukana saa kulkea suuren kartanon käytävillä, saleissa ja työhuoneissa ja nähdä, kuinka palvelusväki puurtaa, vieraat nauttivat ja politiikkaa ja historiaa tehdään.

Toisaalta Pitkän päivän ilta on kuin pitkät ja venyvät jäähyväiset. Hovimestari Stevens, joka on huolehtinut koko ikänsä siitä, ettei yksikään pölyhiukkanen tai väärällä hetkellä avattu ovi aiheuta häiriötä tarkkaan näytelmään, hyvästelee oman aikakautensa, jonkin, joka ei voi enää palata. Samalla hän tekee tiliä elämästään ja tekemistään valinnoista. Korrektiutensa takana hän on silti inhimillinen, mies, joka ei ehkä sittenkään tehnyt aina oikeita ratkaisuja.

Tarinan taustalla kuulee hiljaista ja rauhallista, melankolista musiikkia. Tässä on paljon, tiiviisti ja  hienosti. Tunnelma on intensiivinen ja vahva, ja vaikka minun lukukokemukseni herpaantui paikoittain, oli lukeminen iloa ja ihailua. Kaunis tarina, taitava kerronta, terävä katse yhteiskunnan muutoksiin sekä yksilön elämään. Hieno kokonaisuus. Suosittelen.

___

Pitkän päivän iltaa on luettu paljon, enkä yhtään ihmettele, miksi. Muiden aatoksista esimerkkinä käyköön Katja, joka löysi kirjasta melkein kaikki ne elementit, joista hän kaunokirjallisuudessa pitää.

TBR90+10-listani lyhenee jälleen yhdellä teoksella.

18 kommenttia:

  1. Ihastuin Kazuo Ishiguroon Never Let Me Gon myötä. Omassa hyllyssä odottaa When We Were Orphans ja tämäkin olisi tietenkin jossakin vaiheessa tarkoitus lukea. Tämän arvostelun takia tuntuu taas hieman enemmän siltä, että pitäisi pian palata Ishiguron pariin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole luonani aina on minunkin suursuosikkini, joka tekisi mieli lukea uudelleen. Tämä on nyt toinen Ishiguroni, ja epäilemättä tulen käymään vielä läpi koko tuotannon.

      Poista
  2. Tässä oli paikoin ihan huikeitakin kohtia - esimerkiksi se, jossa Stevens kertoo pitkään ja hartaasti hopeoiden puhdistuksesta. Haikea kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Antaumus on käsinkosketeltavaa ja Stevens surullinen hahmo, muttei säälittävällä tavalla. Pitäisiköhän katsoa tuo elokuvakin?

      Poista
  3. Osasitpa kiteyttää hyvin, mistä Pitkän päivän illassa on kyse. Stevens tosiaan on viimeistä piirtoa myöten hovimestari ja Ishiguro on taitavasti kuvannut hänen antaumuksellista suhtautumista työhönsä. Minä tykkäsin erityisen paljon kirjan lopusta. Se oli haikean kaunis. Vaikka kyse on tilinteosta, niin loppu on toiveikas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjan tullessa kohti loppuaan mietin pitkään, mitenköhän se päättyy. Hieman pelottikin, mitä siellä on vastassa. Mutta toiveikkuuden minäkin siinä aistin, ehdottomasti.

      Poista
  4. Pitkän päivän ilta oli ensimmäinen ishiguroni ja siksi niin rakas. Tunnistan hyvin sen, että kirja on aavistuksen pitkä tai pitkitetty, mutta rakastin oikeastaan kaikkea kirjassa. Elokuvana en ole uskaltanut kirjaa katsoa, mutta ehkä pitäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen kyllä aistii, että rakastit. Siis sekä tekstistä että muista maininnoistasi sen jälkeen. Minulle Ole luonani aina oli iso lukukokemus, ihan kokonaisvaltainen. Hieno kirjailija tämä herra on!

      Poista
  5. Minulla on lojunut tämä enkuksi hyllyssä jo ties kuinka kauan. Se on jotenkin unohtunut sinne, vaan nytoä voisin etsiä sen esille. Monen muun lailla olen lukenut sen Never Let me Go:n ja pidin siitä kovasti. Se onkin ainut Ishigurolta tähän mennessä lukemani kirja.

    Tämä kirja kiinnostaa nyt kovasti, vaikka vähän pelottaa mahdollinen "pikkutarkkuus" tai "pitkittäminen". Toisaalta kirjahan ei ole kovin pitkä, joten kaipa sen kestäisi, kun muuten kuulostaa niin kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin tämä oli pitkään unohtuneena hyllyssä. Nyt tuli sitten napattua luettavaksi, sillä haluan saada oman hyllyn kirjat lukuun ja mahdollisesti kiertoon – mitään ei enää mahdu minnekään tässä asunnossa!

      Suosittelen kyllä pyyhkimään ne pölyt omasta kappaleestasi ja lukemaan Stevensin tarinan. Kirja ei tosiaan ole kovin pitkä, joten pikkutarkkuus ei tylsistytä satoja sivuja. Ja tästä on kumminkin löydettävissä paljon hienoutta.

      Poista
  6. Hienosti kiteytetty. Samoja polkuja risteilivät omatkin ajatukseni. Katsoin elokuvan kirjan lukemisen jälkeen, mutta petyin. Anthony Hopkins oli roolissaan mainio (kuinkas muutenkaan? :)), mutta teoksen henki, juuri tuo pysähtynyt alakuloisuus, ei mielestäni siirtynyt kovin hyvin elokuvaan.

    t.Iina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, hmm. Minä katson kyllä aika vähän elokuvia, eli jo pelkästään leffan katsominen riittää minulle innoitukseksi ja eksotiikaksi. Anthony Hopkins on kyllä ah! <3 Täytyypä harkita.

      Poista
  7. Mä olen pitkään ajatellut lukea tämän, mutta... Olen alkanut pitää oikein ylöskirjoitettua lukulistaa, jospa tämä sieltä valikoituisi paremmin framille kuin muistista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun listani ovat nuo valtavat, valtavat pinot, joita ei tunnu saavan pienenemään sitten millään! Samperi, miksi pitää maailmassa olla niin paljon kaikkea kiinnostavaa luettavaa!!

      Poista
  8. Ehtisinköhän lukea vielä tämänkin tänä kesänä? Minä olen lukenut vasta Ole luonani ainan ja se vakuutti Ishiguron pätevyydestä. Kirjan perusajatus viehättää minua kovasti ja kuvaat sitä kauniisti vaikka löysitkin ns. puutteita. Elokuvakin kyllä kiinnostaisi, onhan siinä muun muassa hurmaava Hopkins.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että ehtisit. Tässä ei hirveän kauaa nokka tuhise, sillä sivuja on lopulta aika vähän ja jos tunnelma napsahtaa kohdilleen, tarinan lukee nopeasti. Minuakin kiinnostaisi Hopkins. Ah!

      Poista
  9. Kiitos tulkinnastasi! Pitkälti itse mietin samaan. Oli sen verran vaikuttava (ja surullinen) lukukokemus, että oli pakko googlata, miten muut ovat teoksen kokeneet. Näin päädyin sivuillesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että päädyit tänne, Milamilim. Tule uudestaankin! :)

      Poista

Kiitos kommentistasi!