Hei hei koulu, tervehdys työkkäri

Yllättävän helppoahan se oli sitten kuitenkin.

Siivota rakkaaksi tullut työhuone kaiken maailman ryönästä,
pakata omat tavarat reppuun ja pariin kangaskassiin,
muistaa myös joogamatto, jota aina maanantaisin tuli käytettyä työpaikkajoogassa,
ohjata viimeisetkin vesselit kohti heinäkuun täydennys- ja erillishakuja,
miettiä, mihin ne muutamat katosivat, joihin ei enää saanut yhteyttä
(toivoa, että Etsivä Nuorisotyö toimii)
iloita hyvistä tuloksista, oppia huonoista,
jättää avain kouluisännälle (pillin pidin itselläni, vaikka sitten muistona),
hyvästellä muut "kesätyöläiset",
kiittää pomoa ja saada itse kiitosta,
kävellä pois, tehokkaana ja tomerana.

Ehken sitten ihan vielä ole havahtunut siihen, että nyt ne työt sitten päättyivät. Kaiketi viimeinen palkkakuitti viimeistään herättää. Ja se heinäkuun alkuun ajattelemani työkkärikäynti.

Tänään olo on kuitenkin paljon parempi kuin vaikka perjantaina. Kävin silloin työhaastattelussa, johon lähdin itsevarmuutta uhkuen – lähes varmana siitä, että poistun sieltä käytännössä työsopimus tehtynä. Hitot. Nopeasti napsahti ylpeys omaan nilkkaan. Haastattelu itsessään oli kyllä ihan hyvä, mutta silloin, kun joku toinen on parempi, joku toinen vain on parempi. Itsesäälissä kieriskely ei kuitenkaan tehnyt hyvää (huh, olisittepa nähneet, mikä sääliö täällä tuherteli itkua), mutta toisaalta tästä on vain nousu eteenpäin. Uskoisin.

Mutta niin, ei ole itsestäänselvää se työn hakeminen saati saaminen, ei. Innokasta tulijaa riittää lähes kaikkiin paikkoihin, ja kaikilta osin kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Itse en esimerkiksi ole valmis lähtemään sen enempää luokan- kuin erityisluokanopettajaksi. Minulla ei niihin hommiin riitä ammattitaito eikä järki. Tai hermot. Erkkaluokanopeksi kyllä pääsisi tuosta vaan, sillä käytännössä riittäisi, että soittaisi mihin tahansa kouluun, johon sellaista haetaan ja ilmoittaisi voivansa tulla. Mutta ei. Sähköposti tukkeutuu "kiitos, mutta valintamme ei nyt kohdistunut sinuun" -viesteistä. Kaikkia haettuja paikkoja ei suoraan sanoen edes muista, sen verran tehokkaasti tässä on tullut omaa hakemusta levitettyä. Kyllähän se surettaa; moni paikka on etukäteen jo päätetty ja vain muodon vuoksi avoinna ja haettavana.

Joten tässä sitä sitten odotellaan ja pohdiskellaan. Yritän luottaa itseeni ja uskoa, että jokin paikka vielä aukeaa. Johonkin minut halutaan ja otetaan. (Tänään päättyneeseen työhöni minut olisi haluttu – ja siihen olisin itse halunnut – mutta koska ollaan julkisella sektorilla, pelkkä työnantajan intressi ei sitä määrää.)

Jaa, ei se itsetunto ihan kohdillaan vielä taidakaan olla, kun kerran pitää tästä tänne nurista. Mutta ehkä jo huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna. Ehkä.