17. kesäkuuta 2013

Hei hei koulu, tervehdys työkkäri

Yllättävän helppoahan se oli sitten kuitenkin.

Siivota rakkaaksi tullut työhuone kaiken maailman ryönästä,
pakata omat tavarat reppuun ja pariin kangaskassiin,
muistaa myös joogamatto, jota aina maanantaisin tuli käytettyä työpaikkajoogassa,
ohjata viimeisetkin vesselit kohti heinäkuun täydennys- ja erillishakuja,
miettiä, mihin ne muutamat katosivat, joihin ei enää saanut yhteyttä
(toivoa, että Etsivä Nuorisotyö toimii)
iloita hyvistä tuloksista, oppia huonoista,
jättää avain kouluisännälle (pillin pidin itselläni, vaikka sitten muistona),
hyvästellä muut "kesätyöläiset",
kiittää pomoa ja saada itse kiitosta,
kävellä pois, tehokkaana ja tomerana.

Ehken sitten ihan vielä ole havahtunut siihen, että nyt ne työt sitten päättyivät. Kaiketi viimeinen palkkakuitti viimeistään herättää. Ja se heinäkuun alkuun ajattelemani työkkärikäynti.

Tänään olo on kuitenkin paljon parempi kuin vaikka perjantaina. Kävin silloin työhaastattelussa, johon lähdin itsevarmuutta uhkuen – lähes varmana siitä, että poistun sieltä käytännössä työsopimus tehtynä. Hitot. Nopeasti napsahti ylpeys omaan nilkkaan. Haastattelu itsessään oli kyllä ihan hyvä, mutta silloin, kun joku toinen on parempi, joku toinen vain on parempi. Itsesäälissä kieriskely ei kuitenkaan tehnyt hyvää (huh, olisittepa nähneet, mikä sääliö täällä tuherteli itkua), mutta toisaalta tästä on vain nousu eteenpäin. Uskoisin.

Mutta niin, ei ole itsestäänselvää se työn hakeminen saati saaminen, ei. Innokasta tulijaa riittää lähes kaikkiin paikkoihin, ja kaikilta osin kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Itse en esimerkiksi ole valmis lähtemään sen enempää luokan- kuin erityisluokanopettajaksi. Minulla ei niihin hommiin riitä ammattitaito eikä järki. Tai hermot. Erkkaluokanopeksi kyllä pääsisi tuosta vaan, sillä käytännössä riittäisi, että soittaisi mihin tahansa kouluun, johon sellaista haetaan ja ilmoittaisi voivansa tulla. Mutta ei. Sähköposti tukkeutuu "kiitos, mutta valintamme ei nyt kohdistunut sinuun" -viesteistä. Kaikkia haettuja paikkoja ei suoraan sanoen edes muista, sen verran tehokkaasti tässä on tullut omaa hakemusta levitettyä. Kyllähän se surettaa; moni paikka on etukäteen jo päätetty ja vain muodon vuoksi avoinna ja haettavana.

Joten tässä sitä sitten odotellaan ja pohdiskellaan. Yritän luottaa itseeni ja uskoa, että jokin paikka vielä aukeaa. Johonkin minut halutaan ja otetaan. (Tänään päättyneeseen työhöni minut olisi haluttu – ja siihen olisin itse halunnut – mutta koska ollaan julkisella sektorilla, pelkkä työnantajan intressi ei sitä määrää.)

Jaa, ei se itsetunto ihan kohdillaan vielä taidakaan olla, kun kerran pitää tästä tänne nurista. Mutta ehkä jo huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna. Ehkä.

20 kommenttia:

  1. Tiedän omasta kokemuksesta, että tämä ei paljon lohduta, mutta no sanotaan se silti - kyllä se siitä. Ehkei se uusi työpaikka heti osu kohdalle, mutta varmasti jossain kohtaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se siitä. ;) I know. Välillä sitä itsesäälissä piehtarointia ei vaan voi välttää. Mutta ehkäpä näistäkin hetkistä on hyötyä.

      Poista
  2. Välillä se on just tuota. Mulla on mennyt yleensä 2-5 haastattelua, kunnes olen saanut paikan, välillä olen saanut työn ihan vaan sen takia, että vaivauduin paikalle. Perjantaina kävin kahdessa haastattelussa, joista toisesta sainkin työn.

    Samaa siis sanon kuin Katri tuossa yllä: kyllä se napsahtaa vielä kohdalle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea, Mari a!

      Tässä on tietysti sitäkin, että kun on vielä niin opetustyöuransa alussa, kokemusta on vähän. Sekä työstä että tämän alan työnhausta. Kai se tästä helpottaa, ehkä ensi keväänä on jo toinen fiilis.

      Poista
  3. Myös sattuma ja se missä järjestyksessä haastattelussa ollaan vaikuttavat kuka valitaan. Tsemppiä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Tiedän kyllä, että tällä kertaa paikan sai erinomaisen hyvä kandidaatti, joten en ole siitä katkera. Kiitos! :)

      Poista
  4. Ei muuta kuin nokka pystyyn ja rinta rottingilla kohti uusia haastatteluja. Ja sitä paitsi, kyllä sitä välillä saa kieriä itsesäälissä. Ja jos ei muuta, niin muista ne jatko-opinnot...

    Tuo on muuten ärsyttävää, että paikka on jo pedattu jollekin, mutta se pitää kuitenkin muodon vuoksi pistää avoimeen hakuun. Törmäsin tuohon itsekin kuntapuolella, sekä työnhakijana (tosi ärsyttävää) että sinä henkilönä, jolle työ oli jo epävirallisesti luvattu (vähemmän ärsyttävää, mutta ehkä vähän noloa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy uskoa siihen – ja itseensä. Ja muistan todellakin! ;)

      Se on julkisen puolen ongelma. Minusta olisi reilumpaa, ettei valmiiksi katsottuja paikkoja tarvitsisi edes laittaa hakuun. Kaikkien aikaa säästyisi siinä.

      Poista
  5. Kyllä asiat vielä järjestyvät ja saat uuden duunin :) Nauti kesästä, älä anna työttömyyden viitan sitä pilata!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan. Eiköhän. Ja kesästä nautin todellakin, on ainakin aikaa lukea! ;)

      Poista
  6. Joskus käy tosiaan niin että tietää olevansa parhaiden hakijoiden joukossa mutta valinta menee silti jollekin muulle (ja ainakin kerran olen myös törmännyt toisessa yhteydessä henkilöön joka sai sen paikan jonka haastattelussa olin ollut...oli se mukava ja fiksu ihminen kuitenkin ja varmasti paikan arvoinen mutta niin ehkä olisin minäkin ollut).

    Ja joskus tulee haastattelukutsu johonkin jonne oli jo ehtinyt kokonaan unohtaa hakeneensa :)

    Yhteishakutulokset ovat siis tulleet, pitääkin kysellä parin tutun teinin kohtaloa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se. En välttämättä haluaisi olla myöskään rekrytoijan paikalla, sillä valinnat voivat tietysti olla joskus todella vaikeita. Monella tapaa.

      Viisastuin jossain vaiheessa sen verran, että aloin kirjata ylös, minne olen hakenut. Seuraavalla hakukierroksella otan talteen myös työpaikkailmoitukset, että muistan, mitä erityistä minnekin on toivottu. ;)

      Jep, tulokset tulivat viime torstaina, toivottavasti tutuillasi on ollut mieluisaa kuultavaa niissä!

      Poista
  7. Tsemppiä! Pidän sulle peukkuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Salla! Kyllä täältä taas noustaan... ;)

      Poista
  8. Huoh. Mä niin tiedän tuon tunteen ja olon. Kaikkein ärsyttävintä on se, että monesti ne paikat on tosiaan pedattu jo jollekin. Olisi tosiaan reilua, jos niitä ei tarvitsisi laittaa yleiseen hakuun ollenkaan. Tai ainakin rektytoija saisi mainita, että btw meillä on jo tähän tyyppi.

    Tsemppiä! Ihan varmasti sinullakin pian natsaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, että tiedät. Se vähän piristää, vaikkei ole kivaa, että joudutaan olemaan samassa veneessä.

      Olisi kyllä tosiaan kaikille parempi niin. No, ei muuta kuin lakeja muuttelemaan. ;)

      Poista
  9. Ihan alkoi ahdistamaan, kun luin tekstiäsi. Töistä murehtiminen on niin kamalaa:( Kaikkein suurinta tsemppihenkeä sinulle!!!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on... Ei mulla nyt hengenhätää ole, mutta ärsyttää ja ahdistaa kyllä. Kiitos, ystäväiseni <3

      Poista
  10. Todella tuttua tekstiä! Huh! Just tuo itkuntihertely silloin, kun kuvitteli olevansa oikeasti tosi sopiva johonkin tiettyyn työhön eikä sinne sitten päässytkään. Tai sitten tuo, ettei tosiaan muista enää mihin kaikkialle on hakenut, kunnes sähköpostiin kolahtaa ankea viesti "Valitettavasti valintamme ei kohdistunut tällä kertaa sinuun". Se tosiaan on ärsyttävää, jos paikkaan on jo etukäteen suunniteltu joku tietty ihminen ja koko prosessi käydään läpi ihan vain muodon vuoksi. Eikö se kuluta jo valmiiksi pieniä resursseja ihan turhaan, jotta moisesta systeemistä voitaisiin luopua? Tsemppiä urakkaan! Kyllä se todella sieltä vielä kolahtaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arvaan sen! On tämä työelämä tällaista, välillä sitä jaksaa olla vähän katkera siitä, miten erilaista se vielä jokunen vuosi(kymmen) sitten oli. Ja tietysti aloilla on eroja. No, oma valinta tietysti, mutta voi että kun jaksaa väsyttää ja ärsyttää...

      Mutta kiitos, kyllä tämä tästä!

      Poista

Kiitos kommentistasi!