Mittumaari tuli ja meni. Olimme mukavalla porukalla mökilläni, kissa oli onnellinen kirmaillessaan ulkona ja sääsket söivät minut melkein hengiltä. Toivon totisesti raajoissani olevien paukamien edes hieman tasoittuvan kahden viikon päästä oleviin ystävien häihin mennessä. Vaikka en voi myöntää turhamaisuuden olevan missään määrin suurimpia paheitani, jonkinasteista halua näyttää ihan ookoolta siitä huolimatta on. Ja ihan ookoo edellyttää puremattomia käsivarsia ja sääriä. Vähintään.

Olisin voinut mieluusti jäädä Pohjois-Karjalaan pidemmäksikin aikaa. Vaikka saari melkein vapisi juhannuspäivänä muutaman ukkosenjyrähdyksen tahtiin, olo oli silti parempi kuin kaupungissa konsanaan. Krapulasta huolimatta. Kai se niin on, että ihminen - tai ainakin minä - kaipaa joskus luontoon. Mustikanvarpujen ja sammalien keskelle, kuuntelemaan oikeiden lokkien kiljuntaa ja pikkulintujen kutsuhuutoja, katselemaan järvellä paisuvaa sumua ja miettimään, onko vastarannalla karhua vai ei. Oma mökkini on siitä oiva, että se on todellakin omassa rauhassaan. Reilun hehtaarin kokoisessa saaressa, jossa ei ole muita. Pienessä järvessä, jonka rannoilla on toki muitakin kesämökkejä, muttei liiaksi. Ainoa huonompi asia on tietysti yli 400 kilometrin matka, mutta olen kyllästynyt valittamaan siitä. Autolla sujahtaa paikkaan kuin paikkaan suhteellisen kivuttomasti. Juhannusruuhka ei toki ole mitään mielenrauhaa, mutta ruuhkattomampina aikoina ajomatka ei ole mitenkään mahdoton. Tokikaan minulla ei ole omaa autoa, jolla voisi porhaltaa matkaan milloin mieli tekee, mutta toistaiseksi auton lainaaminen on onnistunut suhteellisen ongelmitta. Olisipa vain joskus lomaa.

Heinäkuu on kulman takana. Ohjelmistossa tulee olemaan PuistoBlues, kahdet häät ja muutamien ystävien kanssa sovittu lauantaihuvittelu. Toki paljon pyöräilyä, töitä, muuta urheilua ja kirjojen lukemista. Yhtä esseetäkin pitäisi hinkuttaa, jotta olisin jälleen 5 opintopistettä lähempänä maisterin papereita. Minusta tuntuu, että irtiotto opiskeluista saa nyt riittää. Hommiin on syytä ryhtyä, eikä jäädä märehtimään.

Eihän se nimittäin tarkoita, etteikö gradukirjallisuutta voisi lukea aurinkorasvalla marinoituna puistossa.