3. marraskuuta 2009

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Mummi on saatu kunnialla hautaan. Hautajaiset olivat pienet, kauniit ja tunteikkaat. En itkenyt kovin paljon, koska tiesin, että mummi on jo mennyt. Kuorta tässä vain enää saatettiin viimeiselle matkalle. Mummi pääsi lopultakin miehensä viereen oltuaan tästä erossa 46 vuotta. Pitkä aika olla leski. Muistotilaisuudessa puhuttiin mummista, kuinka hän oli maalaissukulaisten silmissä aina niin kaupunkilainen, itsenäinen, työssäkäyvä nainen, poltteli tupakkiaan (vaikkei koskaan oppinut vetämään henkeen), ajoi autoa ilman kenkiä, laittoi mökkiä ja teki metsäkauppoja. Nyt ei enää ole murheita. Kaikki on hyvin.

Kuolemaa on kyllä riittänyt, sillä isäni serkku menehtyi myös toissasunnuntaina. Juuri se, jonka luona mökkireissuilla tuli vierailtua, jolta sain valokuvia, ja jonka kanssa piti haastaa mummista ja elämästä yleensä. Aivan yllättäen hän lähti, kuusikymppinen kaveri. Ei näistä koskaan tiedä, meiltä ei kysellä vuoronumeroita.

Mummin hautaaminen ja pyhäinpäivänä isin haudalla käyminen saivat minussa heräämään tunteen, että olen osa suvun naisten ketjua. Hautojen hoitaminen on ainakin omassa mielessäni hyvin feminiinistä toimintaa, naisten vastuulla. Yleensä tapoihini kuuluu riuhtoa kaikkea määrättyä vastaan, mutta tässä asiassa ei tee edes mieli kapinoida. Minä liityn joukkoon mielelläni. Hautojen hoitaminen ja kynttilöiden vieminen, kuolleiden muistaminen ja pitäminen osana yhteisöä muistoina tuo seesteistä rauhaa: ei niinkään surua, vihaa tai katkeruutta kuoleman edessä, vaan hiljaista hyväksyntää, elämän kaaren piirtämistä ja rajallisuuden ymmärtämistä. Kaikella on aikansa, päivä vaan ja hetki kerrallaan.

Toivoisin tämän rauhan yltävän muuhunkin elämääni. Kovin ovat levottomia nämä ajat.

2 kommenttia:

  1. <3.

    Meidän suvussa hautojen hoito on jakautunut tasaisesti sukupuolien kesken. Miellän isän useammin laittamaan hakoja syksyllä haudalle.

    VastaaPoista
  2. Aika jännä! Meillä taas Lapin suvussa ei miehet taida juuri haudalla käydäkään, ehkä juuri jouluna ja pyhäinpäivänä.

    Tosin otantani on aika pieni ja (lähi)sukuni on muutenkin naisvoittoinen, joten ehkä hautojen hoidon sukupuolittuminen on pääasiassa myös pakon sanelemaa.

    Mutta jotenkin vainajien muistaminen mielessäni palautuu jonnekin historian hämärään ja hautalehtojen havinaan, jossa näen kulkemassa vain naisia ;)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!