Vielä lisää tammikuisia sarjistuttavuuksia

Olen innostunut sarjakuvista ihan uudella tavalla, kuten on ehkä ollut havaittavissa. Ponnahduslautana on toiminut Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste, ja eteenpäin on puskenut se yksinkertainen huomio, että maailma on pullollaan erinomaisen kiinnostavia sarjakuvia. Kirjaston hyllytkin parhaimmillaan notkuvat niitä! Vaikka vuosi (ja haaste) ovat vasta aluillaan, uskallan jo väittää löytäneeni vakituisesti uuden suosikkigenren, jonka matkassa kulkea tulevaisuudessakin.

Juuri tästä syystä kirjabloggaaminen, kirjablogit ja lukuhaasteet ovat niin mahtava juttu! Ihminen ajautuu uusille luku-urille kuin huomaamatta.

Tammikuussa luin sarjiksia mukavan määrän. Blogannutkin olen jo seuraavista mainioista: JP Ahosen Villimpi Pohjola, Guy Delisen Merkintöjä Burmasta, Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me, Alison Bechdelin Hautuukoti sekä Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909.

Lisäksi luin kaksi muuta sarjakuva-albumia, joista nyt koetan saada jonkinlaista sanottavaa aikaiseksi. Näitä yhdistää rohkea värien käyttö ja päähenkilön olemus: tavalla ja toisella hylätty poika.

Sunday Ngakaman ja Sanna Hukkasen Karkuteillä (Artbox Irja 2012) on suomalais-tansanialaisen yhteistyön tuloksena syntynyt sarjakuva. Päähenkilö on 12-vuotias Shida, joka karkaa kotoaan joutuessaan jättämään koulun kesken. Vanhempansa menettänyt Shida on päätynyt isoisänsä ja tämän uuden vaimon huollettavaksi, ja uusi isoäitipuoli on sitä mieltä, ettei kouluun pidä tuhlata aikaa, kun kotonakin on niin paljon tehtävää. Isoisä on tossun alla ja Shida päättää ottaa hatkat.

Shida lähtee Viktoria-järvellä sijaitsevasta kotikylästään miljoonakaupunki Mwanzaan. Siellä hän kokeilee ensin elämää katulapsille tarkoitetussa asuntolassa, mutta huomattuaan kuinka korruptoitunut ja mätä järjestelmä on, hän suuntaa kadulle. Siellä saa sentään olla vapaa.

Shida löytää itselleen muista katupojista muodostuvan jengin, jossa olo on kotoinen ja pääosin turvallinen. Nukkua pitää taivasalla ja pian taipua myös kyseenalaisiin keinoihin rahan ja ruoan hankintaan, mutta Shida on valmis melkein mihin vain, jottei joudu takaisin isoisänsä taloon.

12-vuotias on kuitenkin vielä kovin nuori, ja kun Shida jää kiinni varkaudesta, on seinä vastassa.

Karkuteillä perustuu mwanzalaisten katulasten haastatteluihin ja on siksikin kiinnostavaa ja koskettavaa luettavaa. Sarjakuva on nuoremmalle lukijakunnalle suunnattu, joten vaikka aihe on synkkä ja raskaita käänteitä koetaan, tarina pysyy toiveikkaana eikä ole liian karu.

Ngakama ja Hukkanen ovat tehneet yhdessä koko teoksen käsikirjoituksesta puhtaaksi piirtämiseen. Pidän erityisen paljon kirjan värimaailmasta (liekö vesivärein tehty?), jossa on sävyjä ja eloa. Ihmishahmot ovat selkeitä ja ilmeikkäitä, mutta asennoiltaan paikoin hieman jäykkiä.

Tarina on avartava ja herättää pohdintoja. Esimerkiksi katulapsille tarkoitetun asuntolan korruptoitunut johtaja ja sinisilmäisyydessään täysin huijattavissa olevat länsimaiset rahoittajavieraat saavat nikottelemaan. Karkuteillä on albumi, josta voisi saada paljonkin juteltavaa esimerkiksi historian, yhteiskuntaopin tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Ylipäänsä tarinan käänteistä olisi kiinnostavaa kuulla suomalaisnuorten näkemyksiä: mikä on oikein ja mikä väärin, mistä tarinan kinkkiset tilanteet johtuvat, miten ne voitaisiin ratkaista.

Jan Anderssonin piirtämä ja Katja Ketun kirjoittama Peräkammarin poika (Otava 2015) sijoittuu avaran taivaan alustan sijaan ahdistavaan taloon, joka joskus oli koti, mutta josta on tullut vankila. Päähenkilö on Jalmari, pahkakelloja rakentava vanhapoika, joka asuu edelleen lapsuudenkodissaan iäkkään ja sairaan äitinsä kanssa.

Jalmari on ehkä päällisin puolin kiltti ja rauhallinen, mutta mielikuvituksessaan hän on sankari, joka selviytyy mistä tahansa kinkkisestä tilanteesta.

On kuitenkin uhka, jonka edessä sankarinkin on taivuttava lopulta: Kuoleman ujuttautuessa taloon joutuvat kekseliäisyys, osaaminen ja kyvyt todelliseen koetukseen.

Peräkammarin poika on todella näyttävä ja dramaattisin värein ja sävyin piirretty ja kirjoitettu tarina. Ympärillä huokuva talo herää sananmukaisesti eloon, seinät ja putket natisevat, visvaa, roskaa ja mätää tihkuu ja pursuaa.

Sarjakuvasta jää vahvoja aisti- ja tunnetiloja. Kuvakulmat ovat dramaattisia ja tarina etenee useiden aukeamien verran ilman suurtakaan tekstimäärää. Lukija saa keskittyä kuviin ja niiden tunnelmiin, jotka ovatkin voimakkaita.

Peräkammarin poika ei ole erityisen miellyttävä tarina. Jalmarin kuvitelmat sekoittuvat todellisuuteen, muutokset ovat nopeita ja niiden rajat häilyvät. Tarinassa on paljon tulkittavaa, eikä se aukea aivan helpolla. Menneisyyden pettymykset konkretisoituvat, eikä armahdus ole hellä – jos sitä on ollenkaan.

Äidin hahmo on päällekäyvä ja painostava, vaikka häntä ei fyysisesti nähdäkään. Jalmari on aina joutunut olemaan ensin syntyneen kaksoisveljensä varjossa saamatta koskaan kiitosta mistään, ja alkaahan sellainen kalvaa miestä vähitellen ihan väistämättä.

En osaa sanoa, pidinkö Peräkammarin pojasta. Sen visuaalisuus on vahvaa, mutta tarinassa on paljon sellaista, mikä jäi vaivaamaan. Se ei ole hyvän mielen tarina, kaikkea muuta. Perhesuhteiden, muistamisen, kiintymyksen ja sen puutteen, velvollisuuksien ja painolastien kokonaisuus kieppuu ja tärisee antamatta lukijalle armoa.


Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä
Ulkoasu: Pirkko Valtonen
Artbox Irja 2012
112 s.

Kirjastosta.


Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika
Otava 2015
134 s.

Kirjastosta.

________

Karkuteillä toisaalla: Kirjavinkit

Peräkammarin poika toisaalla: Luettua elämää, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Molemmat kirjat kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani. Karkuteillä vie lisäksi Maailmanvalloitukseni Tansaniaan.