Ihmissuhteiden onttous ja syyllisyyden paino

Chester Brownin omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin En koskaan pitänyt sinusta nimi kuulosti sen verran kiinnostavalta, että nappasin kirjan luettavakseni. Kannatti tehdä niin, sillä Brownin lakoninen, ohuesta viivasta ja runsaasta tilasta rakentuva ilmaisu tuntuu voimakkaalta ja painokkaalta.

Eletään 1970-lukua kanadalaisessa pikkukaupungissa. Chester ei tiukan äidin kasvatuksesta johtuen kiroile ollenkaan, mikä taas on koulun kovisten mielestä silmiinpistävää ja nälvinnän aihe. Chester itse ei voisi vähempää välittää, häntä kiinnostaa lähinnä musiikki, tytötkin vähitellen. Naapurin siskoksista vanhempi on kyyninen, nuorempi korviaan myöten ihastunut Chesteriin.

Chester itse ei oikein osaa ilmaista tunteitaan. Hän on hiljainen, varautunut ja omissa oloissaan viihtyvä. Perhe asuu siististi muttei yltäkylläisesti, ja tekemistä on keksittävä sangen rajallisella taloudellisella panostuksella.

Chesterin hahmo herättä sympatiaa ja samalla häntä tekee mieli ravistella. Vaikka nuoruus on pirun epävarmaa ja monella tavalla myös epämiellyttävää aikaa, aivan kaikkea ei kai voi senkään syyksi väittää. Vastuuta pitää oppia ottamaan ja kantamaan, vaikka mieluummin makaisi lahnana tv:n ääressä tai kuuntelisi uusimpia levyjä tunnin toisensa perään.

En koskaan pitänyt sinusta on mustavalkoisella maailmallaan kuvaus länsimaisesta nuoruudesta, perheen kanssa kipuilusta ja kasvamisesta. Chesterin isä on lähes näkymätön hahmo, äiti puolestaan hitaasti aukeavan kompleksinen. Äiti ei levittele tunteitaan, mutta haluaa silti ajoittain edes mielipiteen uudesta kampauksestaan tai pojistaan jotakuinkin järkeviä kansalaisia.

Brownin piirrostyyli on selkeä ja yksinkertainen. Hän saa vähäisin viivoin aikaan maailman, johon on helppoa upota mukaan. Kerronnallisesti En koskaan pitänyt sinusta luottaa tilaan: sarjat alkavat tai loppuvat usein yksittäiseen ruutuun, johon tiivistyy jotain olennaista kerrotusta tuokiosta.

Ilmaan jäävät, sanomattomat sanat ja tunteet koskettavat, vaikka lakoninen ilmaisu toimii niille eräänlaisena vastaparina. Nuoruus ei aina tunnu hyvältä, ja omaan itseen tutustuminen voi viedä aikaa ja tulla monella tapaa kalliiksi. Syyllisyyttäkin jää, siitä mitä ei tehnyt ja sanonut silloin, kun vielä voi.

Jatkan Brownin tuotantoon tutustumista, sillä pidän hänen kerronnallisesta ilmaisuvoimastaan.

Liv Strömquist on puolestaan minulle jo tuttu tekijä. Tykästyin hurjasti Kielletyn hedelmän tiukkaan asenteeseen, ja vaikka Strömquistin piirrostyyli ei ole minulle kaikkein mieleisin, hänen teoksiaan lukee silti innolla: niiden sisältö on säpäkkää, kantaaottavaa ja ajankohtaista.

Nyt käsissäni oli Strömquistin esikoisteos Prinssi Charlesin tunne, joka keskittyy ruotimaan länsimaista rakkausavioliittoa ja (hetero)parisuhdemarkkinoiden mekanismeja.

Kovin ruusuista luettavaa ei ole luvassa, vaan sukupuolten väliset suhteet saavat kyytiä, kuten myös rakenteet, jotka niiden staattisuutta tukevat. Naisten "ohjelmoituminen" pienestä pitäen tunteista puhuviksi, niissä velloviksi ja niiden varaan elämänsä rakentaviksi käsitellään monelta kantilta. Samalla arvossa oleva miehisyyden malli, jossa oma etu, menestys ja riippumattomuus on parasta pääomaa, puretaan osiin.

Strömquist yhdistää tutkimustietoa, populaarikulttuurin kuvastoa, sanastoa ja henkilöitä sekä ihan vain villiä mielikuvituksen laukkaa. Tyyli on kollaasimainen, revittelevä ja kovilla kontrasteilla leikittelevä.

Tässä vaiheessa kuuluu varmaan myöntää, että kritiikki kolahti kyllä omaankin nilkkaan. Elelen onnellisessa, reilusti yli vuosikymmenen jatkuneessa heteronormatiivisessa parisuhteessa, joten löysin itseni ja elämäntilanteeni jollain tasolla Strömquistin pilkan alta. Toisaalta se tuntui ihan hyvältäkin: omat, itsestäänselvyyksinä pitämäni valinnat eivät välttämättä ole niin yksioikoisen selkeitä kuin voisi ajatella. Paljon on painoa myös yhteiskunnan odotuksilla ja oletuksilla, vaikkei tekisikään kaikkea "niin kuin odotetaan". Silti ne odotukset tuntuvat jossain, kuitenkin, ja osuvat kipeästi.

Vai onko kyse siitä, että uskonnolliset aineistot ovat niitä, jotka ovat säilyneet
kirjallisessa muodossa nykyihmisten pällisteltäväksi, toisin kuin suurin osa
"rahvaan" kulttuurista, joka oli pitkälti suullista ja siten hankalammin säilyvää?

Strömquist on tehnyt runsaasti taustatyötä teostaan varten, se ei ole mikään justen hutaistu viritelmä, vaan monelta osin napakasti perusteltu, viitoitettu ja taustoitettu katsaus suuren aihealueeseen. Huumoria ei ole unohdettu, vaan Strömquist nakuttaa menemään sanoja säästelemättä, terävästi ja piikit pystyssä, mutta kuitenkin niin, että yleistunnelma teoksessa on mukaansatempaava.

Prinssi Charlesin tunne on hyväätekevää lukemista, vaikka se voi ärsyttää. Juuri siksi se napsahtaakin maaliinsa niin hyvin: tekee näkyväksi sellaista, jota on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä ja siksi aiheena, jonka pöyhiminen ei maksa vaivaa. Vaan pyh pah: todellakin pitää pöyhiä, ravistella ja muistuttaa!


Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
Suomentaja: Hans Nissen
Huuda Huuda 2012
191 s.
I Never Liked You (1994)

Kirjastosta.


Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne
Suomentaja:
Sammakko 2017
135 s.
Prins Charles känsla (2010)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla Brownista: Luettua elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjakko ruispellossa, Sivutiellä 

Toisaalla Strömquistista: Bookishteaparty, Mitä luimme kerran, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä, Pieni kirjasto, Mediakka  


Haasteet: Brownin kirjalla ruksaan Seinäjoen kirjastohaasteen kohdan 47. Kirja, jossa musiikki on tärkeää. Molemmat teokset kasvattavat Sarjakuvahaasteen pottiani.