Gaël Faye: Pienen pieni maa

Perheen kolhut vai koko valtion? Lapsen silmin se on melkein sama asia: kaikki tuttu ja turvallinen tärisee liitoksissaan, eikä mihinkään voi luottaa enää.

Gaël Fayen Pienen pieni maa kertoo Ruandan ja Burundin verisestä historiasta 1990-luvun alussa, lapsuudesta ja muistamisen epävarmuudesta. Gaby on 10-vuotias, kun sota syttyy ja perhe hajoaa. Lapsuus on ollut suhteellisen vakaata Burundin taivaan alla: perheessä on ollut omia mutkiaan, mutta Gabyn ja pikkusiskon elämä on kuitenkin ollut turvallista. Äiti on Ruandan tutsi, isä ranskalainen. Kaikki muuttuu vanhempien erotessa ja sodan pyyhkäistessä rauhallisten kotikatujen yli.

Kaikkea tätä Gaby muistelee muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, jo aikuisena miehenä. Hän ei ole löytänyt rauhaa mielelleen.


Elämäni on kuin pitkä harharetki. Olen kiinnostunut kaikesta. En suhtaudu mihinkään intohimoisesti. Mikään ei järisytä minua sydänjuuriani myöten. Olen hortoilijoiden velttoa sukua. Joskus nipistän itseäni. Tarkkailen itseäni sosiaalisissa tilanteissa, työpaikalla kollegojeni seurassa. Olenko minä tuo kaveri hissin peilissä? Kahviautomaatilla seisova, väkinäisesti naurava heppu? En tunnista itseäni. Olen tullut niin kaukaa, että ihmettelen edelleen, kuinka päädyin tänne. (s. 12)


Fayen rakentama tarina on yhdistelmä lapsuuden viattomuutta ja veristä kansanmurhaa. Gabyn silmin maailma muuttuu oudoksi, mutta sitä on vaikeaa selittää, eikä kukaan oikein suostukaan kertomaan, mistä todella on kyse. Samalla kun ympärillä olevat rakenteet murtuvat – palvelusväki pakkaa tavaransa, naapurissa koetaan menetyksiä, aseiden pauhu kuuluu jostain etäämpää – Gabylla on kasvun paikka. Ystävyyssuhteet horjuvat, oma perhe murtuu.

Pienen pieni maa on palkittu romaani ja käännösmenestys maailmalla. Sen vire on vaikuttava, sen rakentama kirjallinen maailma moni-ilmeinen. Silti se piti minut etäällä. Gabyn kertojanrooli on ristiriitainen: yhtäältä lapsen näkökulma, toisaalta kehystarinassa Gaby on jo aikuinen ja muistelee mennyttä, yrittää tehdä tiliä sen kanssa. Kymmenvuotiaaksi Gaby käyttää turhan kirjallisia ilmaisuja, on liian lyyrinen makuuni:


Bujumbrassa sataa yötä päivää lunta. Kerroinko jo? Hiutaleita kasaantuu hiljalleen, ne peittävät kaiken ja silaavat maailman valkoisella luuytimiämme myöten. Ei ole enää paratiisia eikä helvettiä. Huomenna koirat vaikenevat. Tulivuoret uinuvat. Kansa äänestää tyhjää. Hääasuiset haamumme astelevat jäähileisillä kaduilla. Meistä tulee kuolemattomia.

Lunta on satanut jo monta päivää ja yötä.
Bujumbura on tahraton.
(s. 208)


Toisaalta olen myös lähtökohtaisesti ongelmissa aina, kun joudun tekemisiin lapsikertojien kanssa. Jokin hiertää, pitää etäällä – ansioista huolimatta.

Pienen pieni maa on raaka ja suorasukainen kuvaus menetyksistä ja väkivallanteoista, joiden uhreiksi viattomat joutuvat. Järjetön etninen viha hutujen ja tutsien välillä konkretisoituu Gabyn perheessä, kun hänen äitinsä perhe ja suku joutuu vainojen uhreiksi Ruandassa. Äidin kuvaus tekemästään etsintäretkestä on järkyttävää luettavaa.

Tarina jätti minuun jäljeksi ristiriitaisen olon, jossa yhdistyy suru sodan uhrien puolesta ja pettymys siitä, että jäin lopulta etäälle.


Gaël Faye: Pienen pieni maa
Suomentaja: Einari Aaltola
Like 2018
217 s.
Petit pays (2016)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kirjojen kauneudesta


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta. Maailmanvalloituksessa matkaan Burundiin.