Tomi Kontio: Saattaa, olla

- - Ja rakkaus, ehjä, ehkä,
sileä, ehdoton, eheä ehkä.


Tomi Kontion runoista olen pitänyt ennenkin. Hänen tuorein kokoelmansa Saattaa, olla (Teos 2017) alkoi loppuvuodesta putkahdella luottoblogeihini ja arvelin, että minunkin olisi se syytä lukea. Pitkään kuitenkin meni, ennen kuin siihen tartuin. Keskittyminen runoihin on ollut alkuvuoden katkolla syystä tai toisesta, onneksi aina, aina voi palata takaisin.

Kontio kirjoittaa vimmalla ja surulla. Saattaa, olla painuu surun, rakkauden ja kuoleman ylle vahvana kuin ruumisarkun kansi. Menetys ja sitä edeltäneet ajat katsovat säkeistä suoraan ja paljaana.


- - Kun olet mennyt, minä saarrostan sinua,
kun olet kadonneiden listalla,
yön luotien lävistämänä,
jossain minne ei minulla eikä halullani
ole pääsyä,
kun olet nimenä kivessä,
suljettuna kirjana,
on rakkauteni, rakkauteni on
sinun poissaolosi mittainen.


Runon puhuja on menetyksessään vahva, ilmaisut tunnetta täynnä ilman yhtään ylimääräistä sanaa. Vaikka kokoelman tematiikka on raskas, sen lukeminen ei ole. Runoihin jää kiinni, niitä maistelee ja miettii, niihin palaa takaisin, peruuttaa.


Kun käännyin,
sinä sait kuolemasi,
minä poismenosi olevaksi,
lyijynharmaan kaipauksen.
Etkä enää ollut lähellä,
kädenkantaman päässä.
Olet lähempänä.


Kuolema on läsnä, se on samaan aikaan tuttu ja vieras. Se tulee odotettuna vieraana tai yllättäen, kenenkään kutsumatta. Vaikka rauhallinen exitus on vain lääketieteellinen termi jälkeenjäävissä potilasasiakirjoissa, se voi olla merkitykseltään se kaikkein suurin. Sitä, mitä läheiselleen, rakkalleen, ainoalleen toivoo – ja se, minkä ei halua missään muodossa tulevan.


- - Ja kuoleman joka ei ole kirjoitettavissa
ja olemattoman
joka ei ole sanottavissa
me hautaamme sanoihimme
kuin sen lapsuuden rastaan joka ei koskaan lentänyt
kenkälaatikkoa korkeammalle.


Vaikka Saattaa, olla on surullinen runokokoelma, se ei saa oloa toivottomaksi. Kuolemanpelosta ei pääse yli, lopullisen menetyksen ajatuskin hiertää lukijan sydäntä. Silti, kaikesta painavuudesta ja synkkyydestä huolimatta kaiken alla ja päällä ja yllä on yhdessä koetun ja eletyn voima. Vaikka sen hetkellisesti luulee katoavan, kun kuolema koittaa, jäljelle jäävällä on silti aina muistonsa ja niiden arvo. Ehkä oman rakkauden merkitystä joutuu punnitsemaan uudelleen, kun toista ei enää ole, mutta tyhjäksi se ei rivejään hio.


Minä rakastan sinua suotta,
suotta sanon sen sinulle,
tuulelle, puitten lehdille,
levän liukastamille kiville,
rannan hiekalle.
Suotta kirjoitan sinulle
sanoja jotka kirpoavat minusta
kuin ilmaan heitetyt suudelmat,
kuin parvi lintuja tuulen pyörteissä.
Mutta voinko antaa
luojalleni mitään kauniimpaa
kuin nämä turhanaikaiset sanani,
tunteet, suotta tuntemani?


Tämän kirjan lukeminen oli vaikuttavuudessaan ilo. Se sai silmät ahnehtimaan rivejä, mielen hellimään omia tunteitaan, huokaamaan lopuksi syvään. Miten kovasti menetys sattuu, miten siihen valmistautuminen on mahdotonta. Miten tärkeää on olla nyt ja tässä, läsnä niiden kanssa, jotka merkitsevät. Sama kohtalo meillä kaikilla lopulta, sama rajallinen päivien määrä.


Rakastamaisillaan
kuin terho, joka ei koskaan kasva tammeksi,
olemaisillaan jotain, ehkä itseä,
elämäisillään elämähköä,
kulkemaisillaan,
tavoittamaisillaan,
löytämäisillään.
Lopulta kuolla.




Tomi Kontio: Saattaa, olla
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
73 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?, Kosminen K


Haasteet: Runo18-haaste pääsee lopultakin omalta osaltani alkamaan! Helmet-haasteen kohta 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.