Saija Nissinen: Ukinpoika

Itä-Suomen perukoilla on koski, joka on valjastettu ihmisen käyttöön, vesivoimalan voimaksi. Voimala tarjoaa työtä ja kodin monelle miehelle ja näiden perheelle, jälkipolvillekin, ihan varmasti. Atso Korpela muuttaa perheensä kanssa voimalan asuntoihin 1970-luvulla, jolloin työstä ei ollut pulaa ja uskoa tulevaan riittää. Atso itse on despootti häntäheikki, joka pyrkii lähinnä omaan nautintoonsa tavalla millä hyvänsä.

Atson poika Pasi perustaa aikanaan perheen hänkin, mutta on kaikessa erilainen kuin isänsä. Vaan voimala hänetkin vetää lopulta puoleensa. Pasin vaimo Maarit joutuu Korpelan perheen miniänä joustamaan paljon, ei vähiten voimalan vuoksi. Perhe on kuitenkin tärkein, ja Maarit ja Pasi pitävät omastaan niin hyvää huolta kuin voivat.

Maaritin ja Pasin nuorin poika Tuomas on Atso-ukin suosikkipoika pienestä pitäen. Aikuisena hän on kohonnut erinomaisten suhteiden, kyynärpäätaktiikan ja peräänantamattomuuden ansiosta Suomen poliittiseen eliittiin, pian ehkä kansainväliseenkin. Tuomas joutuu kuitenkin minuuttiaikataulujensa keskellä tekemään tiliä sukunsa historian kanssa. Kaunista katsottavaa se ei ole.

Saija Nissisen Ukinpoika on moniääninen ja voimakas sukukertomus perheestä, jossa valtasuhteet ja hierarkiat painavat maahan – tai nostavat korkeuksiin. Kukin kapinoi edellistään vastaan, mutta silti veri vetää takaisin tuttuun, yhteiseen. Ikä, aika ja väistämättömät muutokset painavat hartioita kumaraan, tuovat surua ja laajentavat perspektiiviä. Toisaalta oma katse kapenee, kun mahdollisuudet vähenevät ja polku edessä näyttää yhä tallatummalta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa pääosan saavat Atso, Maarit ja Tuomas. Vaikka Atso on vastenmielinen henkilö, Nissinen on kirjoittanut hänet eläväksi tavalla, joka ei puske lukijaa kauemmaksi. Tavallaan, hetkittäin Atsoa voi jopa yrittää ymmärtää, vaikka selityksiä ei suoraan tarjotakaan. Maarit elää elämäänsä ensin äitiyteen ja voimalavaimouteen keskittyen, sitten suruaan työstävänä, uutta kohti ponnistamista yrittävänä. Vaikka halu on suuri, on kohtalona useimmiten jäädä muiden jalkoihin.

Tuomas sen sijaan ei jää kenenkään jalkoihin, vaan tallaa itse heikot ja kestämättömät. Tuomaksen maailma avautuu minäkerronnan kautta, ja se on tyylillisestä monotonisuudestaan huolimatta sävyjä täynnä. Vallanhalu, pyrkimys eteenpäin, piittaamattomuus maailman ja yhteiskunnan rajoista – Tuomas voisi olla kirjan henkilönä kestämätön, muttei ole. Pikemminkin herää ajatus hylätystä pikkupojasta, joka koko elämänsä etsii merkityksiä, joista on joskus jäänyt paitsi.

Ukinpoika ei ole mikään ohimennen ahmaistava romaani, vaan se vaatii työstöä ja keskittymistä. Suuria teemoja on paljon, ja tietyn pisteen jälkeen väsyy vastaanottamaan enempää. Kokonaisuus on kuitenkin mietitty ja hiottu, antoisa ja vaikuttava.

Mistä me voimamme saamme? Mistä maailma? Ja kuinka kauan rattaat pyörivät sen jälkeen, kun itse on jo valmis luovuttamaan?


Saija Nissinen: Ukinpoika
Ulkoasu: Sanna Mander
Atena 2016
316 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Sanna Jääskeläinen / Savon Sanomat