Hämyinen metsä jossain Luoteis-Venäjällä. Ranskalaistaustainen retkikunta tiedemiehineen, metsästäjineen ja hyypiöineen. Löytö, jota kukaan ei arvannut. Eristys. Ihmisen ja eläimen sekoittuminen. Kielletty ja outo. Ihmisyys.
Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset on kiehtova, outo ja vaikuttava romaani. Sen taustana on Pekka Nikruksen 1990-luvulla tekemä valokuvasarja Les Enfants des Ombres, Varjojen lapset. Kuvat ovat mukana kirjassa, ja ne ovat yhtä aikaa pelottavia ja hienoja.
Iax Agolasky on nuorukainen, joka päätyy professori Moltiquen apulaiseksi tutkimusmatkalle tiettömien teiden taakse vuonna 1819. Moltique kokee tulleensa väärin kohdelluksi tiedemaailmassa, ja Agolasky on valmis auttamaan ihailemaansa tiedemiestä sen minkä voi. He löytävät merkkejä eristyksissä elävästä asutuksesta ja lopulta kohtaavat myös oudon metsäkansan jäsenet. He eivät kuitenkaan ole sitä, mitä tutkimusretkue odotti.
Paflagonian perilliset on päiväkirjaromaani, joka etenee tutkimusmatkan mukana. Kaikkea ei paljasteta – kaikki sivut päiväkirjasta eivät säilyneet – mutta aukot vain ruokkivat mielikuvitusta, saavat pohtimaan, mitä jää kertomatta. Kirjan kerronta on jälkiviisas, oma tutkimuksensa sekin, eräänlainen kommentaari.
Sammalkorpi yhdistelee tarinassaan onnistuneesti eri tyylilajeja ja tunnelmia. Paflagonian perilliset on yhtäältä perinteinen matkakertomus päiväkirjamuodossa, toisaalta se koettelee rohkeasti lukijan mielikuvituksen ja kestokyvyn rajoja. Varjojen lapset ovat jostain ihmisen ja eläimen väliltä, sekasikiöitä, hirviöitä vai kenties vain hieman erikoisempia henkilöitä. Heitä on joukko, mutta yhtenäinen massa he eivät ole, vaan yksilöitä tarinoineen ja taustoineen.
Historiallisena romaanina Paflagonian perilliset on ihastuttavan tiivis, selittelemätön. Joitakin yksityiskohtia selvitetään tarkemmin kommenttiosioissa, mutta Sammalkorpi jättää paljon lukijan varaan. Romaani on tällaisena "historiallisena dokumenttina" myös kannanotto historiankirjoituksen, päiväkirjojen ja tieteenteon maailmaan. Tieteen historia ei ole kaikilta osiltaan kunniakas, ei nytkään, kuten Agolaskyn päiväkirjan sivut paljastavat.
Se, minkä kirja tuo nähtäville ehkä selvemmin kuin mitään muuta, on ikivanha ymmärrys jostain pysyvästä ja ohittamattomasta: ihminen on pedoista suurin niin itselleen, lajikumppaneilleen kuin vieraalle, tuntemattomalle.
Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Ulkoasu ja kuvitus: Pekka Nikrus
Karisto 2016
137 s.
Arvostelukappale.
Paflagonian perilliset oli tosi mielenkiintoinen ja erilainen kirja. Pidin kovasti tarinasta. tarinan muodosta, fragmentaarinen kuvaus oli onnistunut.
VastaaPoistaMinustakin päiväkirjamuoto oli tässä toimiva, aukkoineen ja arvoituksineen. Hieno tarina ikuisesta aiheesta, pidin paljon.
PoistaJo syyskuussa sinä keksit tämän helmen! Minä vasta palkitsemisen jälkeen. Onpa teos, tiivis ja tiheä, allegoria, kontekstisyöppö ja oma itsensä. Justiinsa niin kuin kirjoitat
VastaaPoistaOlen niin iloinen tämän kirjan palkitsemisesta ja siitä, että se saa lisää näkyvyyttä ja lukijoita. Tätä ei kannata ohittaa, hieno teos.
Poista