Siri Pettersen: Mätä

Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani