Kun kirjan kanssa painiin lyön

Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreen, Jokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.