1. heinäkuuta 2011

Totta

Keväisellä Itävallan matkalla minulla oli mukana kaksi kirjaa, John Verdonin Numeropeli ja Riikka Pulkkisen Totta. Numeropelin lukaisin ensin, ja ajattelin jo, etten siinä hektisessä tahdissa sen pitemmälle ehdikään. No, kesken kurssin sain ilkeän flunssan, joka kaatoi minut kahdeksi päiväksi petiin. Tuli pyytämättä ja yllättäen lisäaikaa lukemiselle. Numeropeli oli ihan viihdyttävä jännäri, ei kuitenkaan mitenkään erityisen mieleenpainuva. En pitänyt henkilöistä, miljöötä oli vaikea hahmottaa, mutta itse arvoitus oli kyllä huisa. Mutta sitten asiaan.

Luin Rajan jo aikapäiviä sitten, ja pidin siitä - paljon. Siksi olikin ihmeellistä, että en saanut luettua Tottaa kovinkaan pian, julkaistiinhan se jo viime vuonna ja sain sen vielä joululahjaksikin, eli löytyi omasta hyllystä. Jokin pidätteli. Jälkikäteen mietin, mikä ja miksi. Mikä sai odottamaan?

Oli mikä oli, lukukokemuksesta muodostui koskettava ja antoisa. Pulkkisen sana on jollain tavalla kovin hörsyvä ja silti säästeliäs. Ihmiset kirjan sivuilla saattoi aistia, ja heidän elämänsä tuntui, niin, todelta. Vaikka kirjan aiheena onkin se, mikä muistoissamme on totta ja mikä ei. Muuttuuko kuvitelma joskus todeksi? Mitä sitten tapahtuu?

Juonesta ei kai tarvitse sen kummempia paljastuksia tehdä. Tarinassa seurataan kahta aikatasoa, joista toisella perheen matroona, isoäiti Elsa tekee kuolemaa perheen seuratessa tilannetta voimattomana vierestä, kunkin sen jäsenen kokiessa lähestyvän menetyksen eri tavoin. Toinen tarina vie 1960-luvulle ja se kerrotaan perheen kotiapulaisen, Eevan, suulla. Mikä on totta? Lukijalla on suuri valta päättää se itse.

En osaa päättää, kummasta kirjan tarinasta pidin enemmän. Molemmissa oli puolensa. Koin jotenkin harvinaisen syvää yhteyttä 1960-luvun Eevaan, mutta toisaalta nykyhetken tyttärentytär Anna herätti empatiani yhtä lailla. Näiden kahden hahmon yhteenkietoutuminen sai miettimään, että valitettavan harvoin kohtaan kirjallisuudessa henkilöitä, joiden olemuksen, ulkonäön, eleet, maailman voin todella havaita. Ei sillä, etteikö maailma olisi täynnä nuoren naisen kasvukertomuksia, mutta ei kai minulta - nuorelta naiselta - voi kuitenkaan olettaa samaistumista aivan kaikkiin nuoriin naisiin. Heitä - meitä - on kuitenkin varsin monenlaisia. Harvemmin kohtaan kirjassa oikeasti toden tuntuisia sielunsisaria. Nyt niin kävi, vaikkeivät sen enempää Eeva kuin Annakaan olleet mitään minun kopioitani (tai minä heidän), vaan itse asiassa monessakin suhteessa hyvin erilaisia. Tosin ei kai sielunkumppanuuteen tarvita identtisyyttä, vaan jotakin toisenlaista sidettä?

Lukukokemus oli hyvä, yksi parhaista aikoihin. Viimeisten sivujen kohdalla teki mieli hidastaa, sillä en halunnut kokemukseni loppuvan. Kuitenkin ahmin tarinan loppuun kiihtyvällä vauhdilla, ja viimeisten sanojen jälkeen tuntui hyvältä: tämä tarina vain odotti minua tullakseen luetuksi - ja odotus teki sille vain hyvää. Siellä se oli, ilman paineita. Valmiina.

Sanomattakin on selvää, etten malta odottaa KOM-teatteriin loppuvuodesta tulevaa näytelmäversiota.

3 kommenttia:

  1. Totta-kirja on niin hyvä! Luin sen tosi nopeasti läpi ja tykästyin myös Eevaan. Taisin myös vähän salaa itkeäkin lopussa.

    VastaaPoista
  2. Munkin teki mieli, mutta samassa huoneessa oli muita ihmisiä, enkä olisi halunnut selitellä. Vähäsen saatoin sitten ohimennen kenenkään huomaamatta nopeasti kuivata silmäkulmaa.

    VastaaPoista
  3. Vapaaehtoinen seuralainen teatteriversiota katsomaan ilmoittautuu! :)

    -Laura

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!