Kantaaottamattomuus

Helsingin Sanomien tilaus loppui jo melkein kuukausi sitten. Hieman ennen tilauksen päättymistä postissa tuli Aamulehden mainos, jonka palauttamalla kyseisen läpyskän sai ilmaiseksi kuukauden ajaksi. Tein tilauksen ja olen siitä saakka vältellyt vastaamasta outojen numeroiden soittoihin, sillä en halua maksaa lehdestä. Kohta ilmainen kuukausi on kulunutkin. Lehden vaihdoksen huomaa hyvin helposti: tyyli, rakenne ja visuaalinen ilme ovat erilaisia. Lehden selailukin tuntuu oudolta, kun on tottunut tietynlaiseen ja yhtäkkiä kahvimukin edessä onkin toisenlainen. Yhtä helposti huomaa, kuinka puolueellisia sanomalehdet ovat. Aamulehti nyt esimerkiksi on ihan perseestä. Juttuaiheetkin ovat puolueellisia pääkirjoituksista puhumattakaan. Onneksi kuukausi on kohta ohi. Toisaalta sen jälkeen istun tietokoneella entistä enemmän aamusta saakka, sillä aamukahvin kanssa on yksinkertaisesti vain saatava uutisia.

Puolueellisuus sinänsä ei tietenkään ole pahasta. Ihmisellä on oltava mielipiteitä, ja painetulla sanalla on valtava voima. Helsingin Sanomia lukiessa saattaa joskus nyökytellä keskenään ja mutista, että noinhan se on. Yleensä en tosin reagoi uutisiin juurikaan, sillä vuosikausia jatkunut viherstalinistien aivopesu on tuottanut tulokseksi sen, että otan Helsingin Sanomien uutiset normina ja muut lisätietona tai poikkeuksena. Aamulehteä lukiessani olen useimmiten vain purrut huultani ja kääntänyt sivua pohtien samalla, kuka idiootti ottaa tämän kaiken vakavasti. Parin viikon takainen juttu kasvissyönnistä oli rimanalitus: jutussa vertailtiin kasvissyönnin eri muotoja ja päädyttiin lopulta tulokseen, että kai se sitten on mahdollista elää ihan tervettä elämää ilman lihaa ja kai ne hiton kasvissyöjät sitten päättävät tosissaan ihan itse valinnoistaan - jutussa todettiin, että uusimmat mielipidekyselyt osoittavat, että kasvissyöjäksi ryhtyminen tapahtuu usein nuorena aikuisena, ei niinkään teininä muotivillityksen perusteella, kuten kai usein ajatellaan. Juttu sinänsä oli ihan hyvin kirjoitettu ja informatiivinen, mutta siitä näkyi kilometrin päähän asenne, jolla sen tekoon oli lähdetty. Ennakkoluulot. Jutun loppupäätelmä näytti tulleen kirjoittajalle yllätyksenä. Kasvissyönti on tietoinen valinta eikä muotia. Jännää!

Se, mihin tällä pyrin, on, että omia reaktioitaan on hauska seurata. Olen aina halunnut kuvitella olevani jotenkin terävä tai ainakin kaikkein läpinäkyvimpien huijausten ulottumattomissa, enkä ainakaan ihan helposti vietävissä. Aamulehden aiheuttamat reaktiot ovat kuitenkin saaneet minut huomaamaan, että taidan sittenkin olla tapojen ja tottumusten vanki. Koska ajattelen elämästä ja yhteiskunnasta tietyllä tavalla, ja koska näen ympäristöni tietynlaisesta perspektiivistä ja olen saanut näkemyksilleni vahvistusta jokapäiväisestä viestinnästä, poikkeus ja vastakkaisuus herättelee rajummin, kun olenkin yhtäkkiä toisenlaisen viestinnän kuluttaja. Minä reagoin! Joku on kanssani eri mieltä! Tietenkin on osin turhauttavaa lukea paskoja lehtijuttuja (niitä nyt on joka lehdessä puoluekannasta riippumatta), mutta se, että otetaan kantaa ei koskaan ole huono asia. Vielä parempaa on, että aamun sanomalehti pakottaa minut joka päivä miettimään, mitä mieltä itse olen. Jos tekee mieli heittää tikalla päätoimittajan kuvaa pääkirjoituksen luettuaan, tietää ainakin olevansa jotain mieltä. Tässä harmaan massan ja ikuisen konsensuksen ja toisaalta jatkuvan valittamisen ja kyräilyn maassa sietääkin ottaa kantaa, puolesta tai vastaan. Toki eroa on myös sillä, osaako esittää asiansa uskottavasti vai onko yksinkertaisesti pelle.

Itse olen vältellyt lähtemästä varsinaiselle kantaaottamisen tielle ainakaan tässä blogissa. Elävässä elämässä saatan kyllä möyhätä sylki roiskuen aiheesta kuin aiheesta, etenkin parin kaljan jälkeen ja hyvässä ja/tai provosoivassa seurassa, mutta kirjallinen argumentointi on toistaiseksi rajoittunut esseisiin. Tämän voisi mahdollisesti muuttaa, mutta en usko, että tyylilleni on sopivaa kirjoittaa tänne ainakaan kovin tulenaroista aiheista - etenkään jos en tarkkaan mieti, mitä kirjoitan ennen kuin klikkaan "julkaise teksti". En halua suoltaa intterneetin ihmemaailmaan tarpeetonta sontaa, joka ei kuitenkaan palvele mitään tarkoitusta. Mielummin käytänkin blogia henkilökohtaisena olotilamittarina, joka ei tietenkään sen enempää palvele mitään erityistä tarkoitusta, paitsi auttaa ehkä kirjoittajaa jäsentämään ajatuksiaan. Ja kikkailemaan kielellä toisinaan.

Minusta on tullut lopullisesti 2000-luvun ihminen, sillä hankin eilen Skypen ja tänään Spotifyn.