29. joulukuuta 2008

Jo se nyt on! (en jaksa selventää)

Alkaa pikkuhiljaa suoraan sanoen vituttaa tämä jotakuinkin tuhoutunut vastustuskyky, lehtikoriin pissaava kissa, jääkaappiin homehtuva sienisalaatti, röhä ja yleinen saamattomuus. On se kumma, kun asiat eivät hoidu, kuten haluan niiden hoituvan. Mitään töitäkään en ole saanut tehtäväksi, ja ensi kesä korpeaa jo valmiiksi niin, että korvat grillaantuvat sisältä päin. Miksi valitsin urani väärin? Miksen halunnut ekonomiksi, sairaanhoitajaksi tai huttuinsinööriksi? Kuka käski tehdä kaiken väärin? Kuka??

Tällä hetkellä eniten vituttaa kaikki, mutta keskitän voimavarani piinallisesta lenssusta toipumiseen, jotta pääsen huomenna lähtemään mökille uuden vuoden viettoon. En varmasti jää yksin kotiin, vaikka pää olisi irti. Kärsikööt mökkiseuralaiset ilmassa viuhuvista viruksista ja happamasta Finrexinin hajusta, minä en jätä iloa väliin. Nih. Ostin tänään kuumehoureissani pullon punkkuakin, ja aion juoda sen uuden vuoden aattona, vaikka siitä seuraisikin sekakäyttöä ja avautumista. Kuka haluaa lähteä messiin?

Joulu tuli ja joulu meni, ei siinä sen kummempaa. Aattona leikin discoa 14 kuukauden ikäisen serkuntyttöni ja 61-vuotiaan kummisetäni kanssa, opetin ensin mainitulle italiaa (hän ei vielä puhu, mutta pian puhuu ja kaiken lisäksi kielillä!), ahdoin itseeni ruokaa ja sain muutamia kivoja lahjoja. Viimevuotista nyyhkyshowta ei nähty edes yöllä sängyssä, hyvä niin. Tosin toissayönä makasin äidin työhuoneen lattialla patjalla ja kuuntelin niskavillat kauhusta jäykkinä viereisessä huoneessa nukkuneen mummini hiljaista valitusta - hän kaatui aiemmin illalla portaissa ja putosi sen jälkeen sängystä, päässä kuhmu ja sormessa tikeille altis haava (ei tietenkään suostunut lääkärin konsultointiin, joten sidoimme haavan vaillinaisilla ensiaputaidoillamme ja toivoimme parasta), mieli maassa ja jälkeläisillä syvä huoli rinnassa. Mummi oli pudonnut sängystä myös viime yönä ja lopultakin suostunut lääkäriin. Toissailtana hän istui sängyn laidalla ja kostein silmin toivoi pääsevänsä vielä kotiin. Kun voisin hänet sinne viedä ja jäädä seuraksi! Miksi antaa ihmisille huolta lähimmäisistä? Suurin osa maailman ihmisistä ei varmastikaan ole kiinnostunut sukulaistensa voinnista tai voimattomuudesta, miksi minun pitää olla? Antakaa tunteettomuus ja kylmyys, ottaisin ne heti vastaan!

(Mutta ehkä sittenkin kannan mielummin huoleni, ihmiselle inhimillisyys on ihan kiva piirre.)

Pelko pitää varpaillaan, mutten jaksaisi sitä nyt. Toisaalta minulta ei kysytä, mitä jaksan ja mitä en. Miksi mummit eivät voi olla kuolemattomia, vähän niin kuin Vivi-Ann Sjögren tai Muumimamma? Miksi mummit eivät enää ole samanlaisia kuin lapsena, mikseivät he enää jaksa siivota hammasharjan tarkkuudella, leipoa pullia pakastimen täydeltä, tehdä lumitöitä ja petata vierassänkyä valmiiksi?

En halua ajan kuluvan.

2 kommenttia:

  1. Tuttu tunne tuo huoli. Ja paha omatunto, kun ei jaksaisi kuunnella puhelimessa dementoituneen mummon kysymyksiä kymmenettä kertaa samana päivänä.

    Ja en myöskään ymmärrä miksi ihmiset ympärillä vanhenee. Kun omien vanhempien hiukset harmaantuu eikä ne jaksa kävellä enää samassa tahdissa kuin minä, niin toivon, että aika pysähtyisi. En halua edes miettiä kaikkia kolotuksia ja vaivoja joista kärsivät.

    Kävin mummon haudalla jouluna ja tuli ikävä niitä puhelinsoittoja "onko kauniit ja rohkeat jo tullut?".

    VastaaPoista
  2. Sympatiaa täältä vastustuskyvyn heikkenemisen kestämiseen. Oon tässä jo viikon kärvistellyt tulehdusten ja angiinanhännän kanssa sekä saikulla että töissä, eikä penisilliini näytä auttavan. Kierrän tällä hetkellä kaikki pikkuflunssissa ja oksennustaudeissa makaavat kaveritkin kaukaa, varmuuden vuoksi.

    Kassalla sen lentsun tosin saa joka tapauksessa, urpot asiakkaat kun eivät millään jaksa nostaa kättään suun eteen, kun yskittää.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!