Äitini on sitä mieltä, että toistuvat päänsärkyni johtuvat osin homeesta. Tämänpäiväiseen kipuiluun se ei kuitenkaan kai ole syyllinen, olenhan käynyt kämpillä viimeksi viikko sitten. Tein hidasta aivokuolemaa aamuisella puheopin luennolla (voi hyvänen aika mitä scheissea se on, vaikka yleensä tapanani ei olekaan haukkua yliopistollisia oppiaineita, jokainen tavallaan jne., mutta SILTI!), saksan tunnilla en osannut erotella partisiippeja I ja II toisistaan (wie peinlich, kann man wohl sagen) ja hallintotieteen luennolta oli lähdettävä kesken pois, koska pelkäsin alkavani kuorsaamaan (torkuin viimeiset 20 minuuttia häpeämättömästi, sillä päätä särki, oksetti ja mutisevan professorin punakka naama ei jaksanut enää kiinnostaa, vaikka edessäni istunut tyttö olikin kyllä piirtänyt luentopapereihinsa varsin yhdennäköisen muotokuvan). Seuraavaksi kirjaudun moodleen ja luen kalvot sieltä. Haukkukaa vain laiskaksi. Joskus silti ajattelen itsekin.
Haahuiltuani jonkinmoinen kalvo silmieni päällä yliopistolla useamman tunnin, totesin, kuinka mukavaa on havaita tutut kasvot ihmismassasta. Useimmiten ohitse valuva kanssaeläjien joukko on tyhjänpäiväistä liejua, johon ei kiinnitä huomiota kuin erikoistapauksissa (erityisen hyvännäköiset ihmiset, kateutta herättävät hiusmuotoilut tai jokin asuste tai vaate, jonka alkuperästä tekee mieli mennä kysymään), jos silloinkaan. Sen sijaan yllättävä piristys on eteen sattuva tuttu. Mielellään joku, jonka kanssa voi hetkeksi jäädä turisemaan. Näin kävi tänään kahdesti. (A:lle tiedoksi, että siihen salavessaan on eksynyt viime aikoina muitakin ihmisiä, kuka niille antoi luvan sitä käyttää??) Ehken ole täysin syrjäytynyt, vaikka välillä siltä tuntuukin. Tämänhetkinen asumisjärjestelykin vaikuttaa yleiseen olotilaan: iltaisin nukahdan seinien takaa kuuluviin elämän ääniin, aamuisin joku sattuu samaan aikaan aamiaispöydän ääreen, ja kotiin tullessa on aina joku kotona (niin, minulla ei ole avaimia, joten tämä lienee varsin loogista jossakin määrin). Olisi kivempaa asua yhdessä kuin yksin, huomaan ajattelevani. Sosiaalinen eläin minäkin, vaikka välillä en toisista niin perustakaan. Yleensä kissani on fiksumpi kuin suurin osa kanssaihmisistä.
Kahden viikon kuluttua olen Roomassa, tai ehkä Napolissa, jos teemme sinne päiväseikkailun. Ajatus tuntuu kaukaiselta, mutta rentouttavalta. Olen loman tarpeessa, onhan tässä pingotettukin suoraa huutoa kesätöiden perään. Jos nyt muutaman opintopisteen saisi plakkariin ennen perioditaukoa, niin ei ihan heti tarvitsisi jotain tunkkaisia kirjatenttejä miettiä... tosin ei niiltä kauaa sovi paeta. Marraskuussa seuraava.
Päänsärky helpottaa. Huomenna en mene luennolle, vaan hoidan kaikki roikkuvat asiat ja räpsyttelen ripsiäni insinöörille, jonka vastuulla on kotini asioiden edistyminen lähiviikkojen aikana. Täytyy ehkä harkita paksumpaa ripsiväriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!