Glögikauden avaus

Kissa löytyi, elävänä ja kaikki osat tallella. Yksi huoli vähemmän. Minulla on sitä silti kauhistuttavan suuri ikävä.

Asuntomarkkinoilta hieman uutta: torstaina insinöörikatsastus, remontin alku marraskuussa, jos suunnitelma saadaan siihen mennessä valmiiksi (tällä hetkellä näyttää ihan hyvältä, mutta torstaina olen jälleen viisaampi). Minä olen jo päättänyt pistää asunnon myyntiin, kunhan se on esiteltävässä kunnossa, ja muuttaa mahdollisimman pian kimppakämppään tämänhetkisen majoittajani kanssa. Eli takaisin vuokrakarjaksi, adios! Ei se niin kovasti pelota, asiat sujuvat sitten omalla painollaan. Ehken kuitenkaan enää vuosikausia asu Tampereella, joten pieni epävarmuus ei niin haittaa. Ostan sitten uuden asunnon, kun maailman taloustilanne on himppasen vakaampi ja minulla on säännölliset kuukausitulot ja työtä. Toivon saavani asuntoni kaupaksi kevään aikana. Onhan se kumminkin ihan kiva (ja silloin jo kunnossa). Saisi velat harteilta ja elämän takaisin raiteilleen.

Samoin ajattelin jo ensi kesää, ja aion hakea apurahaa saksalaista kielikurssia varten. Jauz! Kuukausi Saksassa olisi ihana. Vaikka siitä joutuisi jotain itse maksamaankin... Olin myös miettinyt, josko etsisin töitä Deutschlandista kurssin jälkeiseksi ajaksi, mutta ehkä veljeni ei ota kissaa koko kesäksi hoitoon, varsinkaan, jos hän lähtee itse reissuun. Mutta osaksi kesää voisi ottaakin. (Ja voihan se olla, ettei apurahaa edes tipu.)

Olo on siinä mielessä hieman levollisempi. Kämppiksen kanssa elämä on ehkä osin helpompaa. Osin vaikeampaa. Kissa kulkee mukana kummin päin tahansa. Epävarmuus on osin lohduttavaa. Haluanko muka tietää jo, kuinka kaikki sujuu? Sivupolut kiehtovat entistä enemmän. Kun saisi rinkan selkään ja kissan mukaan, voisin lähteä jonnekin kauas. Koska kissa ei kuitenkaan ole kuin koira, on ehkä viisaampaa olla harkitsematta pikaista pakoa Etelä-Amerikkaan. Tampereen syksykin on ihan jees.

Minulla on ikävä puolikastani. Jotakin kummaa siinä on. Leijailen ehkä syysmyrskyn mukana Näsijärvelle.