Tänään, tai kellon mukaan eilen, kaikki ei mennyt niin hyvin kuin olin suunnitellut. Uuden passin sain tilattua suhteellisen kivuttomasti paikalliselta poliisiasemalta mentyäni ensin bussilla pysäkin ohi ja jouduttuani kävelemään vajaan kilometrin matkan takaisin päin (ehkä pisin pysäkinväli tässä pahuksen kaupungissa!). Virastossa todistin italialaisen naisen osakseen saamaa, harvinaisen kopeaa ja ymmärtämätöntä virkamieskäytöstä, mikä vain vahvisti hallintotieteen opiskelun minussa herättämiä uusia ajatuksia: missä se mainostettu palveluyhteiskunta muka on, kun valtion virkailijoilta puuttuu yksinkertaisinkin taito kohdata toinen ihminen tiskin yli? Oma asiani hoitui jouhevasti, ehkä siksi, että puhuin jokseenkin ymmärrettävää suomea. Vihaksi pisti, kun mainitsemani italiatar oli kuitenkin nähnyt sen vaivan, että oli kirjoittanut listan suomenkielisistä sanoista, joiden avulla palveluntarpeen olisi luullut välittyvän virkailijoille. Niin ei tapahtunut, naista pompotettiin tiskiltä toiselle, ja lopulta hän poistui poliisitalosta pettymystään varsin selkein elein osoittaen (syystäkin). Saaneekohan koskaan asiaansa hoidettua?
Päivän varsinainen, itseeni kohdistunut epäonni alkoi kuitenkin vasta tämän jälkeen. Kännykkäni näytölle tapahtui maanantaina jotakin mystistä: se ikäänkuin halkesi sisäpuolelta ilman mitään varsinaista ärsykettä. Luuri oli takkini taskussa, takki tuolin selkämyksellä, ja laitettaessani takkia päälleni näyttö oli rikki. Tänään yritin selvitellä, mitä kuluttajan oikeuksia minulla on alle vuoden vanhan puhelimen mentyä rikki ilman, että sille tehtiin väkivaltaa tai väärinkäytöstä. Vastaus on yllättäen: ei minkäänlaisia. Takuu ei sitä korvaa, ja korjaus tulee maksamaan puolet puhelimen tämänhetkisestä ostoarvosta. Sain huonoa palvelua sekä puhelimitse ostopaikasta että henkilökohtaisesti korjausliikkeestä. Ehkä elektroniikka-alan miehien ei tarvitse kunnioittaa asiakkaitaan? En ole vielä päättänyt jatkotoimista. En tiedä, mikä olisi taloudellisin ja/tai järkevin toimenpide. Siihen saakka käytän vanhaa kännykkääni, jonka akku tosin kestää maksimissaan kaksi vuorokautta.
Epäonnisten kännykkäkauppojen jälkeen luin keksi tuntia Auguste Comtesta ja positivismista, minkä jälkeen mautonkin tofunuudelisoossi menetteli ihan hyvin - onhan minulla 2000-luvun naisena sentään oikeus hankkia muutakin kuin sydämen sivistystä, mitä oikeutta Comte piti turhana. Naisilla ei ole tilaa hänen uudessa hengellisessä säädyssään. No, ei se mitään, onhan klassinen positivismikin kaatunut mahdottomuuteensa, ja Comte on varmasti jo useita kertoja kääntynyt haudassaan. Comtea seurasi kuusi tuntia luentoja ja kasvava päänsärky. Bussissa kotimatkalla oksennus nousi kurkkuun.
Lopulta kotiin päästyäni paremman puoliskoni kanssa käyty puhelinkeskustelu poisti uutispimennon aistieni tieltä, ja oikeastaan siitä saakka olenkin taas selaillut nettiä ja koettanut miettiä, kuinka ihmisrotua vihaaviin kouluammuskelijoihin pitäisi suhtautua.
Juna kulkee joillekin liian kovaa, eivätkä kaikki muista aina pysähtyä tarpeellisille asemille. Synkkä päivä, tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!