Käytin männäviikolla ensimmäistä kertaa luottokorttiani. Olimme kaupungilla, ja mieleni alkoi tehdä kamalasti Sex and the City Shoeboxia, jollaisen olin aiemmin kesällä nähnyt paikallisen Anttilan viihdeosastolla, mutten silloin sitä ostanut, ja myöhemmin se oli jo kadonnut valikoimista. Torstaina boxeja oli paikalla useampikin kappale, ja hetken aikaa (2,5 minuuttia) asiaa mietittyäni yksi sellainen tarttui matkaani. Ostosseuralaiseni oli aiemmin luvannut lainata hetkellisesti rahaa, sillä oma tilini oli tyhjentynyt samana aamuna kahteen Rooman lentolippuun. Kesken kaiken, ennen totaalista velkaantumista, muistin kuitenkin, että lompakostanihan löytyy nykyisin ihan oikea luottokortti! Joten ei muuta kuin kassalle ja Mastercard vinkumaan. Olo oli epätodellinen, joskin myöhemmin onnellinen - ostokrapulaa ei tullut. Ehkä se tulee sitten kun luottokorttilasku napsahtaa laatikkoon. Kulutustottumuksistani voisi joku ihan mielellään tehdä jonkinmoisen tutkimuksen, jonka tulosten jälkeen kaikki saisivat (syystä) osoittaa minua sormella ja käskeä häpeämään. Tänään olen joka tapauksessa katsonut jo neljä jaksoa Sinkkistä, käynyt lenkillä, aloittanut opiskelun (englannin puhekurssilla), käynyt kirjastossa, ostanut uutta kahvia, tehnyt pitsaa ja ostanut uuden kansion tämänvuotisille opiskelupapereille sekä päättänyt osallistumisesta ensimmäiseen kirjatenttiin uuden lukuvuoden puolella. Kaiken kaikkiaan melko tehokasta, vai mitä? Lenkkeily oli erityisen mukavaa, vaikka koinkin alemmuuden tunnetta joka kerta, kun satunnainen trikooasuinen juoksija ohitti minut tömisten. Ehkä minäkin juoksen vielä jonain päivänä, ehkä viiden vuoden päästä. Siihen saakka puhina askelmittarin kanssa saa luvan riittää.
Yritän jatkuvasti nollata ajatuksiani, kun en kuitenkaan pääse sylkemään niitä suustani vielä useampaan päivään. Puhelimessa puhuminen ei korvaa kasvokkain tapahtuvaa kommunikaatiota, sillä puhelun aikana ei voi (tai ainakaan kannata) olla hiljaa vaan, ja katsoa toisen ilmeitä ja eleitä. Eikä voi koskettaa ollenkaan. Sitä juuri nyt kaipaisin. Ihan vaan tuttua rutistusta, silitystä ja pussailua. Minut on totutettu liian hyvään! Miten ikinä pärjäisin yksin, kun nuokin vietäisiin?
Katsotaan nyt, kuinka tässä käy. Olen varovaisen toiveikas, että kaikki selviää parhain päin. Minä ainakin yritän parhaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!