Kansojen juurilla -lukuhaasteen koonti (lopultakin...)

Viime marraskuussa aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste (alkuperäinen postaus täällä) päättyi jo yli kuukausi sitten, Maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Haasteessa piti lukea vähintään kolme alkuperäiskansoja käsittelevää tai alkuperäiskansaan kuuluvan henkilön kirjoittamaa kirjaa, joista yhden piti liittyä saamelaisuuteen.

Itse sain haasteen aikana luettua kuusi siihen sopivaa kirjaa. Kaikkea suunnittelemaani en ehtinyt, mutta onneksi lukuhaasteidenkin jälkeen on (luku)elämää.

Mukaan lähti paljon innokkaita itsensähaastajia, ja jälleen kerran luettiin kymmeniä eri kirjoja. Toistakymmentä muisti linkata koosteen aloituspostaukseen (vinkkaathan vielä, jos koosteesi on mennyt minulta ohi silmien), ja niiden perusteella koostin allaolevan lukulistan. Siitä sitten vaikka vinkkiä muillekin! Luimme yhdessä seuraavia kirjoja:


Saamelaiset

Giuseppe Acerbi: Matka Lapissa v. 1799 (Nipvet)
Ante Aikio: Aigi – Jänkäjärven syöverit (Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ante Aikio: Aigi II – Lovi (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Annukka & Samuli Aikio: Kultainen koskelo (Kirjamatkat)
Matti Aikio: Eläinten nahoissa (Rinkka ja nojatuoli)
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat, Kujerruksia)
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat)
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Kirjasähkökäyrä)
Elina Helander-Renvall (toim.): Auringon tytär (Kirjamatkat)
Leena Laulajainen: Tyttö jonka joki halusi vaimokseen (Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista (Kirjojen keskellä, Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide (Orfeuksen kääntöpiiri)
Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (Eniten minua kiinnostaa tie, Matkalla tuntemattomaan)
Samuli Paulaharju: Kolttain mailta (Kirjamatkat)
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä)
Lars Pettersson: Kautokeino, kylmä kosto (Kirjan pauloissa)
Jean-François Regnard: Retki Lappiin (Nipvet)
Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi (Sheferijm)
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen (Kirjamatkat)
Annika Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Eniten minua kiinnostaa tie)


Amerikan mantereiden alkuperäiskansat

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis: Edward S. Curtis (Orfeuksen kääntöpiiri)
Ernest S. Burch: Eskimot (Orfeuksen kääntöpiiri)
Forrest Carter: Pikku puun kasvatus (Ullan Luetut kirjat)
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Evarian kirjahylly)
Eleanor Clymer: Intiaanipoika Oravanjalka (Sheferijm)
J. Fenimore Cooper: The Last of the Mohicans (Nipvet)
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan (Nipvet)
Louise Erdrich: Anna meille siivet (Nipvet)
Louise Erdrich: Pyöreä talo (Kirja hyllyssä)
David Grann: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (Nipvet)
Berta ja Elmer Hader: Urhea metsämies (Sheferijm)
Tiina Itkonen et al.: Inughuit (Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli)
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto (Eniten minua kiinnostaa tie)
Irja Klemola: Nopsajalka ja Tähtisilmä (Sheferijm)
Corto Maltese: Keskiyön auringon alla (Oksan hyllyltä)
Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (Nipvet)
Karl May: Hopeajärven aarre (Iltatähden syttyessä)
Matti A. Pitkänen: Inkojen lastenlapset (Kirjan pauloissa)
Virpi Pöyhönen: Doe (Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä)
Andrés Reséndez: A Land So Strange (Nipvet)
David Treurer: Hiawatha (Rinkka ja nojatuoli)
Ulf Uller: Haukansilmä ja Minnetonka (Sheferijm)
Mika Vaaranmaa (toim.): Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien satuja (Kirjamatkat, Evarian kirjahylly)
Welma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Sheferijm)


Aboriginaalit

Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja (Kirjamatkat)
Sven Lindqvist: Terra Nullius – Matkalla ei-kenenkään-maassa (Matkalla tuntemattomaan)
Geraldine McCaughrean: The Middle of Nowhere (Iltatähden syttyessä)
Tamara McKinley: Merten taa (Kirjan pauloissa)
Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmisten maailmasta (Kujerruksia)
David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Rinkka ja nojatuoli)


Maorit

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Sheferijm, Kujerruksia)
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa (Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly)


Polynesia

Herman Melville: Taipii – Kappale polynesialaisten elämää (Matkalla tuntemattomaan)


Afrikan alkuperäiskansat

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (Kirja hyllyssä)
Rachel Campbell-Johnston: The Child's Elephant (Iltatähden syttyessä)

****************

Suuret kiitokset innokkaille osallistujille! Jatketaanhan alkuperäiskansojen esilläpitoa edelleenkin? Tai ainakin oman tiedon kartuttamista aiheesta? Lukemisiin!

Siri Pettersen: Mätä

Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

Kun kirjan kanssa painiin lyön

Huh mikä murheenkryyni tämä klassikkojen klassikko minulle oli.

Seitsemän veljestä kuuluu tietenkin eräänlaiseen pakkolukemistoon Suomessa. Lukiossa, jossa moni tämän romaanin viimeistään kohtaa, selvisin luku-urakasta kuin varkain. Vaihdoin lukiota ensimmäisen vuoden aikana, ja koska ensimmäisessä koulussa kirja kuului vasta äikän kolmoskurssiin (jota en vielä ehtinyt siellä käydä) ja toisessa se oli luettu jo kakkoskurssilla (jonka sain tietenkin hyväksiluettua koulunvaihdon yhteydessä), en päässyt edes rehellisesti yrittämään pakkolukemisen välttelyä. Kirja itsessään ei koskaan kiinnostanut tarpeeksi, että olisin lukenut sen muuten vain.

Sittemmin opiskelin yliopistossa kaiken muun ohella hieman yleistä kirjallisuustiedettä. Itse asiassa aloin ylipäänsä tässä yleisessä huttublogissani kirjoittaa (kauno)kirjoista, kun totesin joutuvani niitä jonkin verran tenttejä varten lukemaan. Pyhänä tarkoituksena oli saada muistiin edes joitakin ajatuksia. Joitain ehkä sainkin, joitain en. Johonkin perusopintojen kurssiin Seitsemän veljestä tietenkin kuului, mutta en saanut sitä luettua. (Hienon esseen kyllä kirjoitin tentissä Juhanin luonteesta parinkymmenen ensimmäisen sivun perusteella, hm.)

Osallistuin viime kesänä ensimmäiseen Klassikkohaasteeseen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanilla (johon myös liittyy tapahtumaketju yliopistossa-tenttiä-varten-lukematta-jäänyt-mutta-kunnialla-esseen-kuitenkin-kirjoitin) ja päätin, että seuraavaan haasteeseen lukisin Seitsemän veljestä.

No, en lukenut.

Yritin, kyllä yritin. Mutta kirjan alkukin oli jo niin tahmea, etten millään ehtinyt tammikuun lopussa olleeseen määräpäivään, vaan kirja jäi kesken. Taas. Sitten tulikin jo Klassikkohaasteen kolmas osa ja annoin jo olla. (Neljäs on muuten julkistettu Yöpöydän kirjat -blogissa.)

Jokin sinni (tai yöpöydälle jääneelle kirjalle kertynyt pöly) (tai nolous) sai kuitenkin heinäkuussa minut lopultakin taistelemaan Seitsemän veljeksen valmiiksi. Alusta loppuun. Puoliso pyöritteli touhulle silmiään, hän itse pitää kirjasta kovasti ja ihmetteli, miten en saanut sitä luettua. Tuonhan kiskaisee yhdessä illassa.

Luku-urakasta on siis aikaa, kohta pari kuukautta. Jokin pakkomielle pakottaa kirjoittamaan, vaikka aika alkaa olla armeliaasti tasoittanut kolhut ja kuhmut. En oikeastaan enää edes muista, mitä kirjassa tapahtuu. No joo, orpous iskee, sauna palaa, lukutaitoa opetellaan, härät saartavat hiidenkivelle, tapellaan, kerrotaan tarinoita, löytyy vaimoja, syntyy lapsia. Jotain sellaista.

Lukeminen oli todella hidasta, lähes tarpomista. No, hyvä on, ei lähes, vaan aivan rehtiä pakkolukemista. Säälin kaikkia niitä nuoria, jotka tätä joutuvat väkisin lukemaan. Anteeksi, mutta ihan tosi. Vähemmästäkin into lukemiseen katoaa, jos virheellisesti luulee muidenkin (kotimaisten) (klassikko)kirjojen olevan tällaisia. Siis sikäli mikäli tämä ei sytytä. Monia sytyttää, ja hyvä niin.

En minä tässä yritä Seitsemän veljeksen historiallisia ansioita vähätellä, mutta lukemisena se ei ollut miltään osin minun makuuni. Jauhavat keskustelut veljesten kesken, Juhanin päällepäsmäröinti ja riehuminen, jorinat ja torat... Silmäni hyppivät riviltä toiselle ja sisältö meni saman tien ohi korvien. Miksi sitä dialogia piti olla niin paljon? Pidin paljon enemmän niistä (valitettavan lyhyistä) osioista, joissa kertojan ääni kuvailee tapahtumia, miljöötä ja luontoa. Ne olivat hyviä. Samoin runot, joita oli jokunen. Veljesten ja muiden henkilöiden sanailu lähinnä haukotutti.

Melkein nolottaa kirjoittaa näin, mutta minkäs sille mahtaa. Henkilökohtaisia lukukokemuksiahan olen tavannut ennenkin ruotia. Ehkä olen kansallisromanttiselta olemukseltani jotenkin vajaa, mutta kun ei uponnut niin ei uponnut. Toki tiedostan Seitsemän veljeksen olevan ensimmäisiä suomenkielisiä romaaneja ja muun muassa juuri siksi äärimmäisen arvokas kulttuuri-, yhteiskunta-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen objekti, mutta ei, en edellenkään nauttinut sen lukemisesta yhtään.

Jääköön veljekset nyt siis omaan rauhaansa, laitan kirjan takaisin hyllyyn paikalleen ja annan ajan parantaa haavat. Samalla mietin, mikä lukematon klassikko seuraavaksi saa kylmän hien pintaan ja tuskan juonteet otsalle.


Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Gummerus 2003 (1. painos 1870)
336 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Maailman ääreen, Jokken hyvä kirjoitus, Sallan varsin kiehtova juonikuvaus ;)


Läpi historian -haaste etenee pitkästä aikaa, sillä saan tällä suorituksen kohtaan Realismi ja naturalismi. Samoin Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaaste saa yhden kirjan lisää, onhan Seitsemän veljestä filmatisoitu vuonna 1939.

Laura Restrepo: Intohimon saari

Fabriikki Kustannuksella oli viime syksynä mesenaattikampanja julkaisutoimintaa varten. Laura Restrepon Intohimon saari piti saada suomeksi – ja niin se lopulta saatiinkin. Joukkorahoitus on minulle mieluinen rahoitusmuoto ja mielelläni osallistun mahdollisuuksieni mukaan esimerkiksi juuri tällaisiin kulttuuriproggiksiin.

Intohimon saari on dokumentin, fiktion ja historiantutkimuksen yhdistelmä. Tyynellä valtamerellä sijaitseva Clipperton on pieni, karu ja herran tähden miten syrjäinen saari. Se on ollut niin merirosvojen piilopaikka kuin Meksikon armeijan tukikohta, sittemmin Ranskan omaisuutta. Intohimon saari kertoo ennen kaikkea armeijan tukikohdan vuosista, ajasta 1900-luvun alussa, jolloin saarella asusteli muutaman kymmenen ihmisen kokoinen väkijoukko eristyksissä muusta maailmasta.

Saaren kuvernööriksi nimitettiin asiansa armeijassa tyylikkäästi sotkenut Ramón Nonato Arnaud Vignon, joka muutti sinne (liian) nuoren vaimonsa Alician kanssa vuonna 1908. Mukaan lähti pieni joukko muita sotilaita perheineen, moni heistä alkuperäiskansojen jäseniä. Clippertonin pieni siirtokunta kasvoi vuosien aikana, ja aika ajoin saarella piipahtanut laiva täydensi sen hupenevia varastoja.

Elämä hylätyllä ja kitukasvuisella saaripahasella keskellä valtamerta ei totisesti ollut helppoa: yhteisön sisällä syntyi eripuraa lähes kaikesta, sairaudet, vaivat ja kuolema iskivät aika ajoin, ja tuhoa tuntui aiheuttavan myös saari itse – puhumattakaan arvaamattomasta merestä ympärillä. Ensimmäisen maailmansodan sotkeman politiikan vuoksi huoltoyhteydet saarelle katkesivat, ja väki alkoi vähitellen harveta. Vuonna 1917 vain kourallinen asukkaita saatiin pelastettua.

Intohimon saari kertoo tarinaansa kahdessa ajassa, menneessä ja nykyisessä. Siinä missä se on yhtäältä mielikuvituksella kuorrutettu kertomus elämästä suljetussa yhteisössä, se on toisaalta historiantutkimuksen, muistitiedon ja kokemuksellisuuden kommentaari. Restrepo punoo auki tekemäänsä tutkimustyötä kiehtovasti paljastaen samalla, kuinka heikoilla kantimilla muisti lopulta on ja kuinka paljon koettu kohtaa lopulta väkivaltaa, kun sitä yritetään jälkikäteen rekonstruoida.

Olin kirjan vietävänä alkulehdiltä alkaen. Kuulin taskurapujen rapinan ja näin vihaisen meren kuohut, tunsin kiristyvän ilmapiirin ja loppumattoman odotuksen sekä hämmennyin uusien muodostuvien sääntöjen ja uskomusten äärellä. Restrepon teos on monisyinen ja -tasoinen, ja Laura Vesannon suomennos antaa tarinalle sen tarvitseman tilan ja muodon suomen kielellä.

Intohimon saarelta on turha etsiä sensuelleja seikkailuja. Sen pääpaino on aivan muualla, muissa tunteissa ja teoissa. Se kuvaa taidokkaan karkein vedoin historian hämärästä nousevia hippusia, hylättyjä ja hukattuja.



Laura Restrepo: Intohimon saari
Suomentaja: Laura Vesanto
Ulkoasu: Outi Vihlman
Fabriikki Kustannus 2015
315 s.
La Isla de la Pasión (1989)

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Kohtaamisia, Sylvi, Unelmien aika, Mummo matkalla

Helmet-haasteesta kohta 47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja. 

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut

Hämyinen metsä jossain Luoteis-Venäjällä. Ranskalaistaustainen retkikunta tiedemiehineen, metsästäjineen ja hyypiöineen. Löytö, jota kukaan ei arvannut. Eristys. Ihmisen ja eläimen sekoittuminen. Kielletty ja outo. Ihmisyys.

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset on kiehtova, outo ja vaikuttava romaani. Sen taustana on Pekka Nikruksen 1990-luvulla tekemä valokuvasarja Les Enfants des Ombres, Varjojen lapset. Kuvat ovat mukana kirjassa, ja ne ovat yhtä aikaa pelottavia ja hienoja.

Iax Agolasky on nuorukainen, joka päätyy professori Moltiquen apulaiseksi tutkimusmatkalle tiettömien teiden taakse vuonna 1819. Moltique kokee tulleensa väärin kohdelluksi tiedemaailmassa, ja Agolasky on valmis auttamaan ihailemaansa tiedemiestä sen minkä voi. He löytävät merkkejä eristyksissä elävästä asutuksesta ja lopulta kohtaavat myös oudon metsäkansan jäsenet. He eivät kuitenkaan ole sitä, mitä tutkimusretkue odotti.

Paflagonian perilliset on päiväkirjaromaani, joka etenee tutkimusmatkan mukana. Kaikkea ei paljasteta – kaikki sivut päiväkirjasta eivät säilyneet – mutta aukot vain ruokkivat mielikuvitusta, saavat pohtimaan, mitä jää kertomatta. Kirjan kerronta on jälkiviisas, oma tutkimuksensa sekin, eräänlainen kommentaari.

Sammalkorpi yhdistelee tarinassaan onnistuneesti eri tyylilajeja ja tunnelmia. Paflagonian perilliset on yhtäältä perinteinen matkakertomus päiväkirjamuodossa, toisaalta se koettelee rohkeasti lukijan mielikuvituksen ja kestokyvyn rajoja. Varjojen lapset ovat jostain ihmisen ja eläimen väliltä, sekasikiöitä, hirviöitä vai kenties vain hieman erikoisempia henkilöitä. Heitä on joukko, mutta yhtenäinen massa he eivät ole, vaan yksilöitä tarinoineen ja taustoineen.

Historiallisena romaanina Paflagonian perilliset on ihastuttavan tiivis, selittelemätön. Joitakin yksityiskohtia selvitetään tarkemmin kommenttiosioissa, mutta Sammalkorpi jättää paljon lukijan varaan. Romaani on tällaisena "historiallisena dokumenttina" myös kannanotto historiankirjoituksen, päiväkirjojen ja tieteenteon maailmaan. Tieteen historia ei ole kaikilta osiltaan kunniakas, ei nytkään, kuten Agolaskyn päiväkirjan sivut paljastavat.

Se, minkä kirja tuo nähtäville ehkä selvemmin kuin mitään muuta, on ikivanha ymmärrys jostain pysyvästä ja ohittamattomasta: ihminen on pedoista suurin niin itselleen, lajikumppaneilleen kuin vieraalle, tuntemattomalle.


Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Ulkoasu ja kuvitus: Pekka Nikrus
Karisto 2016
137 s.

Arvostelukappale.