10. helmikuuta 2016
Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset
Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.
Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.
- Keskustelu auttamisverkoston palaverissa (s. 109)
Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty on kirja, joka sai minut nauramaan ääneen ratikassa, nyökkäilemään tyytyväisenä, nieleskelemään ja tulistumaan. Se on kirja, joka armoa tuntematta tökkii sitä kohtaa, joka on kovin herkillä muutenkin: ammatillista identiteettiäni ja tehtävääni kunnallisena virkamiehenä peruskoululaitoksen rattaissa.
Oli syytäkin saada niihin rattaisiin vähän vipinää.
Kirjan lukeminen oli ilo.
Laajarinne kritisoi paljon suomalaista koulujärjestelmää ja kasvatustapoja. Lapset pyritään puskemaan varsin yksioikoiseen muottiin, alistamaan sääntöjen vastaansanomattomaan noudattamiseen ja ohjelmoimaan helposti käsiteltäviksi, kaikkinaisiin varastointiin sopiviksi yksiköiksi. Näinhän se pitkälti on. Samalla lapset opetetaan olemaan tietynlaisia, tekemään ja toimimaan tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa. Olemaan jonossa, rivissä ja puoliympyrässä. Viittaamaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Olemaan kilttejä ja tottelemaan. Kritisoimaan, mutta vain ohjatusti ja oikeista aiheista.
Poikkeukset eivät sovi kuvaan. Onkin hupaisaa, että lasten ja nuorten osallistamisesta puhutaan paljon ja erinäiset yhdistykset ja hallintovallan ilmentymät ovat kovasti vannomassa osallisuuden nimiin, ja kuitenkin aina toimitaan lopulta niin kuin aikuiset/viranomaiset/vanhemmat/opettajat päättävät.
Yhtäältä päälle painavat erilaiset tehokkuus- ja tarkkuusvaatimukset. Vanhemmuudelle asetetaan todella suuria paineita, kaiken olisi mentävä kuin oppikirjoissa, jotka ovat keskenäänkin ristiriidassa saati sitten todellisuuden kanssa törmätessään. Lasten kasvatus on tarkkaa työtä, toki, mutta säädelläänkö sitä liiaksikin? Kovassa paineessa ei synny hyviä ihmissuhteita.
Samoin me virkamiehet – kukin pestissämme – olemme lukemattomien erilaisten lakien, asetusten, ohjeistusten, määräysten ja protokollien ohjaamia. Eikä pidä nyt tahallaan ymmärtää väärin: tietenkin on toimittava lain edellyttämällä tavalla, mutta toisinaan jaksan ihmetellä erinäisten ryhmäkirjeiden, virasto-ohjeistuksien ja lippulappusten merkitystä ja tarkoitusta. Onko kaikkea ohjattava keskitetysti, ylhäältä ja – ikävä kyllä – ajoittain kentän kokemuksesta täysin erillään? Onko joka jumalan prosessinosa määriteltävä, suunniteltava ja raportoitava jonnekin? Onko aina oltava kaavio, kirjelmä tai lomakepohja? Ja onko joka ikisestä asiasta järjestettävä palaveri verkostoilla tai ilman?
Alkuun ottamani sitaatti oli yksi niistä kohdista kirjaa, jotka saivat nauramaan ääneen. En naura sen nuorelle, enkä naura sen sosiaalityöntekijälle, vaan nauran järjestelmällemme, joka on kaikkea muuta kuin yksilöä ajatteleva, yksittäisen nuoren elämää ihan oikeasti tukeva ja ohjaava. Toisinaan tuntuu, että järjestelmä on olemassa vain itsensä vuoksi, ja jos ihminen ei siihen sovi, saa sen silmukoiden läpi ihan rauhassa pudotakin.
Ei minulla ole mitään valmiita ratkaisuja esittää yhteiskuntamme parantamiseksi. Jukka Laajarinne sai mainiolla kirjallaan heräämään niin monta ajatusta, etten meinaa niiden perässä edes pysyä. Olisi pitänyt kirjoittaa samanaikaista lukupäiväkirjaa, niin paljon kommentoitavaa pompsahti mieleeni. Mutta ehkä on hyvä, että jätän tilaa muillekin. Lukekaa tämä kirja, jos aihepiiri kiinnostaa tai on läheinen.
Noin yleisesti, jos minä saisin jostain jotain päättää, ottaisin julkisen sektorin lasten ja nuorten auttamis-, kasvatus- ja ohjauspalveluissa lähtökohdaksi hallinnon, raportoinnin ja palaveerauksen karsimisen minimiin, mahdollisimman joustavat rakenteet, lapsen ja nuoren oman mielipiteen kuuntelun (uudelleen ja uudelleen), jatkuvuuden turvaamisen ja kynnysten madaltamisen. Olen taputellut käsiäni yhteen siitä asti, kun Helsingin kaupungin Ohjaamo antoi ensimmäiset merkit itsestään ja etenkin nyt, kun se on avattu Fredrikinkadulle. Juuri tällaista yhden luukun taktiikkaa pitäisi olla tarjolla kaikessa!
No, nyt mentiin jo vähän politikoinnin puolelle. Tiivistäen voisin yrittää todeta, että suosittelen Leikkiminen kielletty! -kirjaa lämmöllä. Se saattaa ärsyttää, se saattaa suututtaa, mutta saattaapa se hyvällä lykyllä herättää jotain sellaista uutta, joka kantaa vielä paljon kauemmas – aivan uudella tavalla, raikkaammin ja helpommin.
Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset
Ulkoasu: Kirsikka Mänty
Atena 201
174 s.
Kierrätyskirja.
_______
Toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kaiken voi lukea!, Mari A:n kirjablogi, Pihin naisen elämää
Tunnisteet:
2000-luku,
Atena,
Jukka Laajarinne,
Kierrätyskirja,
Koulumaailma,
Kriittistä,
Lapsuus,
Nuoruus,
Tietokirjat,
Yhteiskunta
6. helmikuuta 2016
Töppöhörö (Kansallisteatteri)
![]() |
| Kuvaaja: Tuomo Manninen |
Kansallisteatteri, WSOY ja Tammi kutsuivat osallistumaan torstaina 28.1. Bloggariklubille ja Kansallisteatterin uuden näytelmän Töppöhörön ensi-iltaan. Tokihan minä, etenkin kun ohjelmassa oli tapaaminen näytelmän kirjoittajan ja ohjaajan Juha Hurmeen kanssa ennen illan esitystä. Lavaklubin tilaisuus oli lämminhenkinen ja mukava. Hurme kertoi kirjoittamisesta, näytelmästään ja ajatuksistaan. Kysymyksiä heräsi, eikä kaikkeen ollut vastausta. Paljoon kuitenkin.
Hurme kertoi, että idea Töppöhöröön syntyi jo viisi vuotta sitten, vaikka tätä tietämättä voisi arvella sen olevan hyvinkin ajankohtaisista teemoista nopealla vauhdilla kummunnut. Kokonaisuus on elänyt matkan varrella paljon, ja on joka tapauksessa jatkuvassa valmiudessa muutoksiin, ohjaaja kertoi. Voisipa sen pienin muutoksin viedä ulkomaillekin, ja miksipä ei, totean minäkin. Kyse ei pohjimmiltaan ole laisinkaan yksioikoisesti vain suomalaisesta miehestä, vaan koko yhteiskunnastamme.
Uutuuskirjojen lähes minimaalista päiväperhoelämää on pohdiskeltu jo pitkään, ja Juha Hurme haluaa omalta osaltaan olla mukana kasvattamassa myös teatteriesitysten elinkaarta. Hänen mielestään näytelmillä on tapana parantua levättyään, ja teatterin on palvelulaitoksena pantava parastaan katsojiaan varten. Juuri se viehättää minua teatterissa niin paljon: jokainen näytös on uusi ensi-ilta, joka kerta ollaan uuden edessä.
![]() |
| Kuvaaja: Tuomo Manninen |
Mistä tässä kaikessa on kysymys? Ensimmäisen näytöksen ajan lavalla on vain yksi mies, Jarkko Lahden esittämä Viki, joka on collegehousuinen oman elämänsä sankari. Vaimo on lähtenyt ja vienyt lapset mukanaan, työpaikkakin on hukassa, ja arjen täyttävät pääasiassa olut, naapuri-Tulpun kyttääminen ja kaikenlaisiin asioihin kannanottaminen.
Viki on monella tapaa äärimmäinen ja kuitenkin hyvin keskimääräinen. Hän ei pidä vieraasta eikä erilaisesta, muttei silti ole itsekään kotonaan oikein missään. Kyytiä saavat maahanmuuttajat ja poliitikot, naiset ja toimittajat, postmoderni taide ja suvaitsevaisuus, kuka ja mikä nyt tielle osuu. Viki on oikeassa, Viki kyllä tietää.
![]() |
| Kuvaaja: Tuomo Manninen |
Väliajan jälkeen monologin on aika antaa tilaa vuoropuhelulle, jonka toiseksi osapuoleksi ilmestyy ostoskassista helinäkeijumainen Alina Tomnikov. Hänen haastava tehtävänsä on kertoa Vikille, että muutakin on, ja kaikelle on syynsä. Mellevää karjalanmurretta viäntävä keijukainen on raikas tuulahdus kaljan- ja kalsarinhajuiseen maailmaan, mutta mikä on lopputulema?
Lähdin teatteriin jälleen kerran varsin avoimin mielin, ja vaikka Bloggariklubi lämmitteli esitystä varten varsin erinomaisesti, en siltikään ollut varma, mitä odottaa, kun esirippu nousi. Jarkko Lahti vetää mielettömän shown, vaikka hetki meni, ennen kuin tosissani lämpenin. Ensimmäinen näytös on parhaimmillaan loppuosassaan, tunnelma on sähköinen ja Lahti vauhdissa. Tunnelma muuttuu olennaisesti, kun naisnäkökulma tuodaan mukaan, vaikka en minä oikeastaan tulkitse Tomnikovin hahmoa varsinaisesti naiseudeksi vaan ensisijaisesti vastinpariksi, tiukkoihin hammasväleihin ujuttautuvaksi erilaisuudeksi.
Töppöhörö on virkistävän erilainen näytelmä verrattuna muihin viime aikoina näkemiini. Se nojaa käytännössä kokonaan erinomaisten näyttelijöidensä varaan, ja etenkin Jarkko Lahden monologi on hengästyttävää katseltavaa kuten myös kummankin näyttelijän sulava liikkuminen eleettömässä miljöössä.
Teksti on polveileva ja vahva, mutta jäin miettimään, olisiko siihen mahtunut enemmänkin säröä, enemmän kujeilua ja katsojan tökkimistä. Toisaalta sain kyllä ihan näilläkin toimin oman pääni mukavasti kuhisemaan: lavalta saa paljon tuttua, paljon vierasta, paljon häiritsevää ja paljon nyökkäiltävää – eikä totisesti pelkästään niin, että Viki olisi vastakohtani ja keijukainen peilikuvani, ei todellakaan.
Näytelmän sanomaksi voinee tulkita suuren ajatuksen ihmisyydestä ja sen moninaisuudesta. Ihmisapina on näennäisesti selviytynyt jo kauas puusta, mutta samalla... mitä ihmettä me olemme itsellemme ja toisillemme tekemässä?
Juha Hurme: Töppöhörö
Juha Hurme: Töppöhörö
Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä
Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus: Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu: Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen
Rooleissa: Jarkko Lahti ja Alina Tomnikov
Ohjaus: Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Lavastus: Matti Rasi ja Juha Hurme
Valosuunnittelu: Matti Tiilama
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen
______
Tunnisteet:
Arvostelukappale,
Draamaa,
Juha Hurme,
Oon joskus käyny jossain,
Teatteria
5. helmikuuta 2016
Viisi kirjaa -haaste
Olen saanut Viiden kirjan kirjahaasteen Ankilta, Takkutukalta, Q+Blackilta ja Kaisalta. Kiitän ja osallistun!
1. Kirja, jota luen parhaillaan
on esimerkiksi uunituore Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia. Päräyttävää tietokirjallisuutta maailman menosta himppasen laajemmassa mittakaavassa. Ja on noita muitakin: elämäni ensimmäinen Herta Müller, ikuisuusprojektiksi valumaisillaan oleva Seitsemän veljestä (en ehtinyt Klassikkohaasteen kakkososaan en, ehkä seuraavaan sitten) ja työmatkalukemiseksi valitsemani Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen.
2. Kirja, josta pidin lapsena
on esimerkiksi Neiti Etsivä, mikä tahansa niistä. Ja The Babysitters Clubit, moneen kertaan luettuna. Yhtä lailla Pikku Naisia kolahti jatko-osineen, ja kolahtaa vieläkin. Onhan noita. Voisikin joskus pitää teemaviikkoa blogissa näiden kanssa!
3. Kirja, joka jäi kesken
on esimerkiksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia viime kesältä tai jostain. Siis se ensimmäinen osa, sitä jaksoin viitisenkymmentä sivua ennen kuin totesin tyylin olevan aivan liian melodramaattinen makuuni. Joten sinne meni, tuskin palaa takaisin.
4. Kirja, joka teki vaikutuksen
on kirja, jollaisia tulee vastaan onneksi aika ajoin. Yksi tekee vaikutuksen yhdestä syystä, toinen toisesta. Joku iskee, koska viihdyttää, joku siksi, että koskettaa, joku siksi, että sitä ei ihan tajua.
5. Kirja, johon palaan uudestaan
on John Irvingin tuotanto, se ikivarma. Kaikki isäni hotellit, Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari on luettu moneen kertaan tärkeissä elämänvaiheissa. Ja varmasti luen jatkossakin, aina kun niitä tarvitsen.
_______
Haasteen heitän eteenpäin Liinalle Sivukirjastoon, Linnealle Kujerruksiin ja Jaanalle Kaikki päivät tulevat -blogiin.
1. Kirja, jota luen parhaillaan
on esimerkiksi uunituore Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto – Luonnoton historia. Päräyttävää tietokirjallisuutta maailman menosta himppasen laajemmassa mittakaavassa. Ja on noita muitakin: elämäni ensimmäinen Herta Müller, ikuisuusprojektiksi valumaisillaan oleva Seitsemän veljestä (en ehtinyt Klassikkohaasteen kakkososaan en, ehkä seuraavaan sitten) ja työmatkalukemiseksi valitsemani Tuomo Jäntin Talven hallava hevonen.
2. Kirja, josta pidin lapsena
on esimerkiksi Neiti Etsivä, mikä tahansa niistä. Ja The Babysitters Clubit, moneen kertaan luettuna. Yhtä lailla Pikku Naisia kolahti jatko-osineen, ja kolahtaa vieläkin. Onhan noita. Voisikin joskus pitää teemaviikkoa blogissa näiden kanssa!
3. Kirja, joka jäi kesken
on esimerkiksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia viime kesältä tai jostain. Siis se ensimmäinen osa, sitä jaksoin viitisenkymmentä sivua ennen kuin totesin tyylin olevan aivan liian melodramaattinen makuuni. Joten sinne meni, tuskin palaa takaisin.
4. Kirja, joka teki vaikutuksen
on kirja, jollaisia tulee vastaan onneksi aika ajoin. Yksi tekee vaikutuksen yhdestä syystä, toinen toisesta. Joku iskee, koska viihdyttää, joku siksi, että koskettaa, joku siksi, että sitä ei ihan tajua.
5. Kirja, johon palaan uudestaan
on John Irvingin tuotanto, se ikivarma. Kaikki isäni hotellit, Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari on luettu moneen kertaan tärkeissä elämänvaiheissa. Ja varmasti luen jatkossakin, aina kun niitä tarvitsen.
_______
Haasteen heitän eteenpäin Liinalle Sivukirjastoon, Linnealle Kujerruksiin ja Jaanalle Kaikki päivät tulevat -blogiin.
4. helmikuuta 2016
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Todellisuus on ihmisiä olohuonekattilassa Espoossa kaukana toisistaan, lähellä toisiaan, riippumatta toisistaan, kiinni toisissaan. (s. 57)
Mika on vastikään eronnut kahden lapsen isä, työssään luokanopettaja ja vapaa-ajallaan ahkera nettitreffeillä kävijä. Arki rullaa omalla painollaan: on työtä, höntsäkorista, olut kaveriporukalla silloin tällöin. Lapsia on ikävä, kun he ovat ex-vaimolla, ja kun he ovat Mikalla, hän kaipaa omaa rauhaa.
Monta vuosikymmentä aiemmin Kelpo-niminen poika joutuu huutolaiseksi, kun omalta perheeltä loppuu rahat ja vapaus. Elämä huutolaisena ei ole herkkua, ei todellakaan, sillä talot teettävät raskaimmat työnsä Kelpolla, eikä ruokaakaan aina ole tarjolla. Mutta Kelpo ei luovuta, vaan hän selviytyy aikuiseksi ja päätyy muurarimestarin kisälliapulaiseksi. Hän pääsee kiinni työnsyrjään ja sitä kautta omaan, itsenäiseen elämään, joka on jo ihan muuta kuin lapsuus.
Ihastuin kovasti Jarmo Ihalaisen esikoisromaaniin Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012), joten kun huomasin hänen uuden kirjansa ilmestyvän, olin jo lähtökohtaisesti innoissani. Lukeminen osoitti ennakko-oletukseni paikkansa pitäviksi: romaani on hyvä.
Kahden aikatason ratkaisu on toimiva. Mikan näkökulma on henkilökohtainen ja osuva, siihen on helppoa samastua, vaikka elää itse toisenlaista perhearkea ja elämää. Koulumaailman kuvaus tuntuu kovinkin tutulta, kolhuineen kaikkineen. Nykymiehen rooli tempoilee moneen suuntaan, eikä oman paikan löytäminen ole helpoin mahdollinen tehtävä. Etenkin Mikan pyrkimys olla hyvä isä lapsilleen, vaikka eksä panee kampoihin minkä ehtii, koskettaa. Ex-vaimo ei kuitenkaan ole yksiulotteinen hirviö, Ihalainen ei sellaiseen henkilökuvaukseen sorru.
Kelpon elämä on vielä kauempana omastani, mutta Ihalainen rakentaa historiallisen miljöön uskottavaksi ja huutolaispojan nousun nohevaksi muurarimestariksi kokonaisuudeksi, joka vie huomaamatta mukanaan. Historiallinen Helsinki kiehtoo, kuten aina, ja kirjailija kertoo sen eläväksi hienovaraisin keinoin.
En tiedä, vastaako romaani varsinaisesti asettamaansa kysymykseen – ainakaan alleviivaten. Hyvä niin. Miehen pitää, ja paljon pitääkin, mutta valinnanvaraakin on. Voi jättää tekemättä tai tehdä vielä hieman kovemmin. Voi mennä tai olla menemättä. Voi ratkaista pulman ja olla jossittelematta.
Vaikka en minä miehen roolia kadehdi. En nykyhetkessä enkä menneisyydessä.
Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2016
254 s.
Arvostelukappale.
______
Helmet-lukuhaasteen kohta 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.
Tunnisteet:
2000-luku,
Arvostelukappale,
Atena,
Helmet-haaste,
Ihmissuhteet,
Jarmo Ihalainen,
Kotimaista,
Miehet,
Perhe
3. helmikuuta 2016
Sadie Jones: Kotiinpaluu
Sadie Jonesin esikoisromaani ja toinen suomennettu teos Kotiinpaluu on nautinnollista ja tuskallista luettavaa samaan aikaan. Nautinnollista se on siksi, että tarina, henkilöt ja Marianna Kurton suomennos ovat kirjallisuutta erinomaisessa muodossa. Tuskallisen olon tuo tarinan väistämätön traagisuus, ihmisten yksinäisyys ja kyvyttömyys pitää toisistaan huolta ja puhua toisilleen.
19-vuotias Lewis vapautuu vuonna 1957 vankilasta kahden vuoden tuomion jälkeen ja palaa kotiinsa Lontoon lähistön pikkukylään. Hänen isänsä on jäyhä pörssimeklari ja äitipuolensa Alice pakoilee omia virheitään. Yhteisö ei ole antanut anteeksi Lewisin rikosta eikä muutenkaan hänen erikoisuuttaan. Porvarilliset piirit pyörivät kehäänsä, tekopyhyys kiillottaa itseään ja ihmiset tukahtuvat tunteisiinsa.
Kahden luetun kirjan perusteella totean, että Sadie Jones on ihana. Hänen kirjoissaan on mahtava imu, joka vie pyytämättä mukanaan, niitä ei melkein edes huomaa lukevansa, niin elävästi tarinat hyökyvät niskaan. Hän kirjoittaa vereviä henkilöhahmoja, jotka näkee ja kuulee mielessään.
Kotiinpaluu viehätti minua monella tapaa. Lewisin väistämätön alamäki, itsekontrollin vaikeudet ja lapsuuden hoitamattomat haavat vievät tarinaa impulsiivisesti eteenpäin, ja samalla Jones rakentaa kokonaisuutta harkiten, sävyistä huolehtien. Naapurintyttö Kit on erittäin onnistunut hahmo, monisyinen, tarinan edetessä kasvava, itsepäinen ja uskottava.
Todettakoon, että tulen taatusti lukemaan Jonesin muunkin tuotannon. Hänellä on hallussaan sellainen tarinankuljetus, että tämä lukija on onnesta ymmyrkäisenä. Tällaista haluan lukea lisää, mielellään pian ja paljon, kiitos!
Sadie Jones: Kotiinpaluu
Suomentaja: Marianna Kurtto
Ulkoasu: Haywood Magee
Otava 2016
355 s.
The Outcast (2008)
Kirjastosta.
______
Toisaalla: Pieni kirjasto, Sivutiellä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Täysien sivujen nautinto
Helmet-haasteen kohta 3. Kirjassa rakastutaan.
______
PS. Tämä iloinen lukija esiintyy myös Keskustakirjaston nettilehden haastattelussa yhdessä kahden bloggarikollegan kanssa. Käy vilkaisemassa!
Tunnisteet:
2000-luku,
Brittiläistä,
Esikaupunkituska,
Esikoiset,
Helmet-haaste,
Ihmissuhteet,
Kirjastosta,
Otava,
Perhe,
Sadie Jones,
Suru,
Väkivalta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)








