Haaveita, haaveita

Lumikko haaveili blogissaan lokakuussa ja kehotti tarttumaan haasteeseen, jos haaveilututtaa. Itsehän olen melkoinen taivaanrannanmaalari, ja höyryävän elämän keskellä tekee todellakin aina silloin tällöin mieli haaveilla. Kokeillaan! Nämä eivät ole missään ehdottomuusjärjestyksessä, vaan haaveilen kaikista melko tasapuolisesti.

Kuva täältä.

Haaveilen matkustavani Wieniin. Olen haaveillut siitä noin vuodesta 1998 tai niiltä main, jolloin näin ihanan Rakkautta ennen aamua -elokuvan. Suloinen rakkaustarina sai teini-minut myös ajattelemaan, että kenties löydän joskus jostain vielä komean itävaltalaisen miehen. En tiedä miksi, elokuvan henkilöthän eivät edes ole itävaltalaisia. Mutta eiväthän haaveet ole välttämättä rationaalisia? (Ja kyllä, olen oikein tyytyväinen nykyiseen kotimaiseen malliin.)

Haaveen toteutuminen on kerran ollut todella lähellä: kesällä 2005 olin interraililla ja majailin Berliinissä, josta olisi ollut mahdollista matkustaa helpohkosti Wieniin. Junalipussani oli vielä voimassaoloaikaakin. Mutta sitten ihastuin Berliiniin ja jäin luuhaamaan sinne siihen saakka, kun oli lähdettävä kotimatkalle. Viime keväänä kävin Wienin lentokentällä, kun palasin kaksiviikkoiselta Erasmus-kurssilta Klagenfurtista ja vaihdoin lentokonetta. Ehkä tapaan kaupungin joskus vielä ihan oikeasti.  

Kuva täältä.

Haaveilen toisesta kissaystävästä. Kissani Riesa on nimensä veroinen, kohta 7-vuotias graniitinharmaa kuningatar, josta olen tänne joskus kirjoittanut enemmänkin. Tiedän, ettei ole mitään järkeä tai käytännön mahdollisuuttakaan ottaa uutta kissaa, monestakaan syystä, mutta siksi tämä onkin haave. V ei ole yletön eläinten ystävä, mutta hän ja Riesa tulevat pakon edessä toimeen jotenkuten. Riesa noin yleisesti ottaen ei oikein perusta miehistä. En tiedä miksi. Eikä sen puoleen ole muutenkaan mikään ihmisten ystävä, paitsi minulle. Jos haaveeni toteutuisi ja meille tulisi toinen kissa, se olisi ehdottomasti musta ja sen nimeksi tulisi Mustapekka. (Tämä on suoraa seurausta Youtuben kissavideoista. Kiitos niistä.) En ole vieläkään uskaltanut lukea tämän viikon MeNaisissa olevaa juttua eläinten hautausmaasta. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun pillitän kuolleesta eläinystävästä kertovan lehtijutun äärellä. Huoh.

Kuva täältä.

Haaveilen juoksuharrastuksen elvyttämisestä. Pääsin siinä jo hyvään vauhtiin toissavuonna, mutta valitettavasti syystä tai toisesta into hiipui. En ymmärrä miksi, olin typerä. En missään vaiheessa ole ollut superjuoksija todellakaan, mutta tunnin lenkki kuitenkin onnistui suhteellisen hyvällä vauhdilla. Tiedän, ettei siihen tarvita muuta kuin lenkkareiden vetäminen jalkaan, alkukankeuden (lähinnä henkinen) ylittäminen ja sisua, mutta jotenkin se aloittaminen on niin hankalaa. Etenkin kun muistaa, miten hyvällä mallilla homma jo parhaimmillaan oli. Ehken aivan maratonkuntoon pääse koskaan, mutta ensi kevään naisten kymppi voisi olla hyvä ensimmäinen tavoite. Eipä tästä ainakaan enää nuorene tai vetreydy. Huoh tähänkin.

Kuva täältä.

Haaveilen kirjoista, lukemisesta, uusista hyllymetreistä ja omasta kirjastohuoneesta. Varmaan suuri yllätys. Kirjoja ei voi ihmisellä liikaa olla, paitsi muuttopäivinä. Kykenin jo aika hyvin (V:n uhkailun ja kiristyksen myötä) olemaan kirjanostolakossa, mutta repsahdushan siitä on seurannut. Rakastan kirjoja esineinä ja haluan niitä kotiini. Olisi ihanaa jos voisin järjestää ne kunnolla näkyviin, saisin omassa rauhassani lukea niitä, katsella niitä ja kosketella niitä. Tällä hetkellä kirjani ovat kahdessa kirjahyllyssä kahdessa rivissä, pinottain ja poikittain, enkä ole tilanteeseen tyytyväinen. Paljon on kiinni omasta viitseliäisyydestäkin, ja ehkä saan itseni lähiaikoina potkittua tarttumaan toimeen ja tekemään asialle jotakin. Myönnän suoraan olevani todella laiska missään kotitöissä tai järjestelyä tai viitseliäisyyttä vaativissa toimenpiteissä. En ole perinyt äidin puolelta tornionjokilaaksolaista siisteysgeeniä, jonka vaikutuksesta kodit pidetään niin siisteinä, että lattialta voi syödä. Onneksi/sääli? Kirjoihin tämä asia ei aivan suoraan vaikuta, mutta olisi silti ihanaa saada kokoelma säälliseen kuntoon.

Ah, heti tuli hieman valoisampi mieli. Haaveilu on lauantai-iltapäivän(kin) suola, ehdottomasti!

Työn tekemättömyyden pirullinen dilemma

Ihana pakkaspäivä! Huurre ruohonkorsilla ja oksilla ja Vallilan siirtolapuutarhan mökkien katoilla. Toissapäivänä kaivoin talvitakin ja kasan tumppuja kellarikomeron perältä ja heitin syystakin niiden tilalle. Talvi tulee, mutta tulkoon. Olen valmis.

Yhdeksän päivää poissa töistä ei tuntunut riittävän, vaikka tämä "loma" ihana olikin ja tuli tarpeeseen. Eilen töihin mennessäni tuntui, etten olisi sieltä poissa ollutkaan. Huonolla tavalla. Työni ei ole stressaavaa, vaan lähinnä uskomattoman tylsää, mutta toisaalta lobotomiaan vaipuminen aina töihin mennessä on pitemmän päälle stressaavaa joka tapauksessa. Ne päivät, kun on hulinaa, sitä oikeasti on, ja silloin tuntuu, että tekee jotain järkevää. Muulloin, eli yleensä, ei. Monet tenttikirjat olen kyllä lukenut työpäivien aikana, samoin gradua olen hakannut kasaan työpaikan surkealla tietokoneella. Niin täällä tekevät muutkin, ja pomoni on suoraan sanonut, että niin saa tehdä, jos töitä ei ole.

Kuitenkin mietin, mitä järkeä tässä on. Työn tuottavuudesta, työurien pidentämisestä ja tehokkuudesta puhutaan niin paljon, että se ärsyttää. Ihmisiä syytetään milloin laiskoiksi, milloin ahneiksi, koskaan ei ole hyvä. Aina löytyy joku, joka tietää, miten asioiden pitäisi olla. Itse en enää jaksa potea huonoa omatuntoa siitä, että työajallani seilaan Facebookissa, luen kirjoja tai kirjoitan vaikkapa blogia, niin kuin nyt. Minulla ei ole mitään töitä tehtäväksi. Ainoa perustehtäväni on istua täällä ja pitää ovea poissa lukosta. Ajoittain harras päiväni saattaa rikkoontua satunnaisella asiakkaalla tai puhelinsoitolla, ja silloin tietenkin teen töitä. Hetken. Parista minuutista varttiin. Jonka jälkeen työ on tehty, ja palaan koomaan. Eikä tämä tilanne tule miksikään muuttumaan, se on ollut kuuleman mukaan tällainen aina. Minä olen ollut täällä nyt kahdeksan kuukautta ja työhaastattelussa ja työsopimusta tehtäessä esitetyt innokkaat visiot ja uudistusideat työnantajan puolelta ovat hautautuneet sinne, missä ne ilmeisesti yleensä pidetäänkin. Enkä minä oikeastaan enää välitä, juurikaan.

Minä haluaisin tehdä järkevää työtä. Siksihän minä (muun muassa) olen opettajaksi kouluttautunut. Haluaisin, että työt vaatisivat minua ajattelemaan ja toimimaan, että minun olisi skarpattava ja käytettävä älliäni. Haluan tehdä työni just eikä melkein, haluan että kohtaan haasteita. Pidän ihmisistä, toisinaan, ja olen hyvä heidän kanssaan, vaikken heistä pitäisikään. Olen tehokas, saan aikaan, haluan saada aikaan lisää. Työ on tekemisen arvoista, se on väistämättä osa ihmistä. Minä pidän työnteosta. (Ei, tämä ei ole työhakemus.)

Siksi tuntuu typerältä hukata työtunteja paikassa, jossa minulla ei loppujen lopuksi ole oikein merkitystä. Osani kuviossa on olla paikalla, vasta poissaolo huomataan (muttei siitäkään juuri välitetä). Työtehtävät ovat mitättömiä, delegointia ei osata, resursseja ei ihan oikeasti osata ollenkaan hyödyntää, vaikka niitä hieroisi naamaa vasten. Sanotusti on selvää, että turhauttaa. Paljon. Millainen on yritys/yhteisö/toimija, joka ei pyri ottamaan ilmiselviä etuja tosissaan ja hyödynnä niitä? Mielestäni melko huono ja toimimaton. Mitä voi yksittäinen työntekijä tehdä, kun tarjoaa taitojaan ja työaikaansa oikeasti hyödyllistä käyttöä varten, mutta niitä ei oteta vastaan, vaan mielummin istutetaan tyhjän panttina kahdeksan tuntia päivässä? Ei paljonkaan. Lähteä lätkimään? Miten se taas on eduksi maailmalle ja kaikelle? Ei mitenkään.

Toisaalta, miksi edes jaksaisin yrittää muuttaa asioiden tilaa? En missään nimessä jää tänne valmistumisen jälkeen, vaikka minulla vakituinen työsuhde onkin. Mielummin lähden epävarmojen sijaisuuksien perään, etsimään jotain järkevää paikkaa, kuin näivetän itseäni turhuudessa.

Jäävätkö tehokkuuksien ja tuottavuuksien juhlapuheet ja propaganda leijumaan ilmaan, kun toimijat eivät niitä kohden selvästikään todellisuudessa pyri? Mistä ne puheet sitten kumpuavat? Kyllä minä voin tehdä töitä terveyden salliessa vaikka seitsemänkymppiseksi, ja moni ystäväni on samoilla linjoilla. (Enkä tiedä, kysytäänkö meiltä halua siihen siinä vaiheessa, kun se on ajankohtaista. Kuka näistä tietää, saati tulevaisuudesta.) Silti minua ja sukupolveani syytetään laiskoiksi. Kyllä minä voin tehdä kahdeksan tuntia päivässä kunnon töitä lakisääteisillä tauoilla, enkä tiedä ketään, joka niin ei tekisi (se kai työnteon tarkoitus on, olen ymmärtänyt?), mutta minun ei anneta tehdä. Silti minuun iskeytyy laiskan leima, kun roikun netissä ja teen omia juttujani maksetulla työajalla, vaikka mitään muutakaan ei ole tarjolla, vaikka olen kysynyt. Ole tässä nyt sitten jotenkin päin. En keksi enää miten. Ja pohdin, kuinka paljon kaltaisiani on Suomessa (saati muualla maailmassa) tälläkin hetkellä tappamassa aikaa tehottomalla työpaikalla, kun toiset paiskivat niska limassa omillaan.

Kunhan mietin, kun en muutakaan tekemistä työajallani keksi. Taidanpa hakea vähän teetä.

Kööpenhamina

Ei niin mitään mätää Tanskanmaalla! 

Neljän päivän kaupunkiloma on onnellisesti ohi, kissa on tullut hoidosta, kotona odottaa vuoren verran töitä ja sen sellaista. Mutta kyllä oli mukavaa päästä hieman haistelemaan Kööpenhaminan tuulia ja hengailla vaan. Kauhean kallistahan Tanskassa on, ja rahavarat piti laskea tarkkaan, mutta toisinaan on ihan terveellistä tuntea, millaista on, kun ei vaan ole varaa. Kyllähän opiskelijana siihen on tottunut muutenkin, mutta usein matkaillessa on ollut jotakuinkin varoissaan (tai lähinnä on tullut matkusteltua paikoissa, joissa on ollut edes hitusen halvempaa kuin Suomessa). Tanskassa kaikki tuntui kalliilta. Mutta tulipa juotua elämäni toiseksi kallein olut, ja vieläpä terassilla marraskuussa. (Kalleimman olen juonut muinoin Moskovassa.)

Rakastan museoita, mikä ei liene yllätys ainakaan aivan kaikille. Tanskan Kansallismuseo on kävijöille ilmainen ja sinne mekin menimme heti perjantaina. Ajan tappaminen onnistui helposti, odottelimme samalla nimittäin hotelliin pääsyä. (Matkatavarat sinne sai onneksi jättää jo aamulla.) Kansallismuseossa oli erinomaisen hieno (ja uusi!) Tanskan esihistoriasta kertova perusnäyttely, jonka äärellä olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan. 

Vaihtuvana näyttelynä oli Peoples of the World, hieno etnologinen kokonaisuus, jossa oli kaikenmoista tavaraa maailman eri kolkista. Tämä kuva on inuitiosiosta, joka ymmärrettävästi on ilman mitään vaihtuvia näyttelyitäkin olennainen osa Tanskan historiaa ja kulttuuria. Minulle muuten selvisi vasta tämän reissun yhteydessä, että Tanskakin on ollut orjavaltio. Kaikkea sitä oppii. Joskus mietin, miten minä muka voin väittää olevani kohta valmis historian asiantuntija, kun tällaisiakaan asioita en tiedä. Mutta ei kai kaikkea voikaan...? (Toivottavasti ei voi, elämä olisi tylsää, jos ei olisi koko ajan uutta opittavaa omastakin alasta!)

Sää ei varsinaisesti aivan hellinyt, mutta lauantaina oli ihana aurinkoinen päivä. Muuten oli kostean viileää ja harmaata. Tavallaan tuttua ja turvallista.

Raatihuoneen edustalla pidettiin jonkinmoista mielenilmausta koko matkamme ajan. Tanskalainen vastine Wall Streetin protesteille?

Kuuluisa Nyhavn oli varsin sympaattinen kanavakuja, mutta en nyt tiedä, onko sitä syytä hehkuttaa Kööpenhaminan suloisimmaksi? Olihan sen varrella toki paljon miellyttävän näköisiä ravintoloita ja talot olivat kauniita ja purjeveneet ja vähitellen rakennettavat joulumarkkinoiden puitteet, mutta silti... Olihan se nyt kuitenkin ihan tavallinen kanavan viertä kulkeva katu, jolla on vanha maine prostituution ja juoppouden pesänä.

Neito kaipaa merelle. Muutama muukin turisti näytti kiinnostuneen Pienestä Merenneidosta - niitä tuli busseittain. Hämmentävää. (Me sentään kävelimme.)

Kaikkien rakennustelineiden ja aukirevittyjen katujen seassa oli varsin kotoisa olo. Minusta ainakin tuntuu, että Helsinki on koko ajan auki. Ehkä tunne on niin vahva siksi, että kuljen päivittäin Senaatintorin ohi, jonka liepeillä on ollut meneillään isot rakennus- ja korjausurakat jo pitkään.

Tilkkutäkkiaktivismia.

Sunnuntaina kävimme Ny Carlsberg Glyptotekissa, hienossa taidemuseossa, jossa on suuret kokoelmat tanskalaista taidetta sekä Paul Gauguinin Polynesia-aiheisista teoksista koottu vaihtuva näyttely, johon sai jonottaa hetken aikaa. (Kuvan otin juuri ennen museon avautumista, kun kuljimme siitä ohi, myöhemmin iltapäivällä aivan noin suurta ruuhkaa ei ollut.) Vaikka tosiaan museoista diggaankin, (suurissa) taidemuseoissa minuun iskee usein ähky. Ehkä olen hemmoteltu kakara, jolla on ollut liiallinen ilo vierailla niin monessa maailmanluokan taidemuseossa, että minusta tuntuu jo siltä, että onhan noita pyttyjä ja tauluja jo nähty. En ole opiskellut taidehistoriaa (pari kertaa olen koettanut käydä jotain peruskurssia, aina jäänyt kesken), enkä sinänsä koe mitään ammattimaista hurmosta taiteen keskellä, mutta harrastelijana nautin siitä kyllä - sopivissa määrin, sopivin teemoin. Enkä nyt väitä, että mikään ammattilainen pitäisi olla osatakseen tai voidakseen tai halutakseen kiertää taidemuseoita, en tietenkään, mutta joskus minusta tuntuu, että olen jotenkin juntti, kun en osaa enkä jaksa ihastella aivan kaikkea. Kun tuntuu siltä, että pitäisi. Arvostan loputtomiin sitä, että taideaarteita on säilynyt ja niistä pidetään huolta, mutta ehkä minun ei tarvitse jokaista niistä nähdä. Junttiudenkin uhalla.

Ny Carlsberg Glyptotekiin on sunnuntaisin vapaa pääsy, joten suosittelen kyllä, ehdottomasti, enkä vähiten upean talvipuutarhan vuoksi!

Bloggaaja katselee haaveillen Kuninkaallista kirjastoa kohden... 

Maanantaina meillä oli runsaasti aikaa tapettavaksi hotellista lähdön jälkeen, ja päädyimme tavoitteettoman harhailun jälkeen Det Kongelige Bibliotekin lukusaliin selailemaan brittiläisiä lehtiä. Tykästyimme molemmat kyseiseen kirjastoon - kyllä kelpaisi naputella siellä gradua tai lukea tentteihin, hyvä tekemisen meininki ja ihanteelliset tilat olivat helposti aistittavissa. Harmi, että kirjaston kirjakauppa (!) aukeaa vastaa ensi vuonna, olisin saattanut viihtyä siellä varsin hyvin.

Christianshavnin maisemissa viihdyimme myös. Kuvassa näkyvä hauskatorninen kirkko on Vor Frelsers Kirke. Torniin olisi saanut kiivetä - ulkokautta. Tällä kertaa tyydyimme ihastelemaan rakennusta maan pinnalta.

Samalla reissulla kävimme ihmettelemässä Christianiaa, jonka pääkadulla kuvaaminen on kielletty, ilmeisesti huumekaupan paljastumisen pelossa. (Huumekauppa Christianiassa onkin varmaan Tanskan poliisille ihan uusi tieto, mutta ymmärrän pointin...) Ihmeellinen ewokkikylä se kyllä oli, mutta ilman muuta ihmettelemisen arvoinen. En tosin itse haluaisi mistään hinnasta sellaisessa ympäristössä asua, mutta ketäpä se kiinnostaa. Yhteisö on joka tapauksessa epäilemättä aivan ainutlaatuinen ja jäsenilleen tietenkin tärkeä.

Tanskassa vaihdossa olleen ystäväni suosituksesta kävimme Cafe Retrossa hengailemassa. Suosittelen minäkin!

Kuten Mr. H.C., mekin jouduimme vain kaipaillen katselemaan Tivolia kohden, joka ei vielä ollut avannut oviaan joulukaudeksi. Vierailu siellä olisi eittämättä ollut hauska, mutta aina ei voi voittaa.

Neljä päivää oli oikein sopiva aika meidänlaisillemme haahuilijoille. Kieltämättä aika kävi hieman pitkäksi etenkin maanantaina, kun meillä oli koko päivä odotettavaa ennen lennon lähtöä. Mutta se ei tietenkään ollut missään määrin Kööpenhaminan, vaan enemmänkin matkaväsymyksen syy. Joulunaikaan kaupunki on varmasti upea, mutta kyllä se kelpasi marraskuisena viikonloppunakin oikein hyvin. Ainoan miinuksen annan kalleudesta, mutta tanskalaisilla taitaa olla siihenkin syynsä.

Hyvä reissu, tulipahan tehtyä!

Marraskuu...

Marraskuun alkupäivät ovat hujahtaneet ohitse jälleen kerran ihan huomaamatta. Olen istunut edelleen arkistossa, käynyt Tampereella graduryhmässä ja vähän humputellutkin. Töistä olen nyt yhdeksän päivän vapaalla, mikä tuntuu ihanalta. En suoranaisesti rakasta työtäni, ja odotankin jo ensi kevättä ja valmistumista ja oikeiden töiden hakemista. Olisi kivaa, jos töihin lähteminen ei olisi vastenmielistä. Neutraali riittäisi minulle hyvin.

Lokakuun aikana luin paljon, suurimmilta osin hyvää. Myös kimppalukuhaaste Anna Kareninan kanssa eteni, kun luin kolmannen ja neljännen osan. Alkuinnostukseni on laantunut, eikä kirjassa ole enää sellaista imua kuin siinä aluksi tuntui olevan. Levin on tuskastellut maatilallaan maanomistajan ja maatyöläisten välistä kuilua ja työn tuottavuutta, Kitty on jäänyt hieman sivurooliin, joskin juuri lopettamani neljännen osan lopussa romantiikka puhkeaa kukkaan suorastaan hämmentävällä voimalla. Saas nähdä, kuinka lemmenparin käy. Anna on syvällä murheessa ja huolessa, Karenin on pohtinut päänsä puhki kunniansa säilyttämisen vaikeutta, Vronskilla on rahahuolia ja särkynyt sydän. Onnea on siis tässä vaiheessa tarjolla varsin vähän, ja neljännen osan lopussa vähäisetkin mahdollisuudet tilanteen säälliseen ratkaisemiseen keikautetaan ympäri. Jatkoa seuraa...

Paljon olisi ei-kirjallistakin puuhailtavaa sen lisäksi, että luettavien kirjojen pino vain kasvaa kasvamistaan. Monet hommat odottavat tekijäänsä, ovat odottaneet jo kauan. Toisaalta ulkoa puskeva synkkyys ei ehdi surettaa, kun on monta rautaa tulessa. Tärkeimpänä niistä tietenkin gradu, jonka kanssa koen aika isoja onnistumisen tunteita ainakin tässä vaiheessa. Katsotaan, miten mimmin käy.

Ajankohtaisin "puuhastelu" liittyy onnekseni matkustamiseen. Noin kuuden tunnin kuluttua alamme puoliskon kanssa tehdä lähtöä Helsinki-Vantaalle, jossa hyppäämme reppuinemme Kööpenhaminan koneeseen. Luvassa on neljä päivää (luvatusti) aurinkoista säätä minulle ihan uudessa kaupungissa, hengailua, hyvin syömistä ja muuta mukavaa. En voi valittaa! Smørrebrød ja olut, olen jo tulossa! 

Kerjäläinen ja jänis

Älä lyö. 
Hullu. 
Minua ei lyödä.
- Niinkus hieronta. Finis masaas spesiali foor juu. From mii, Pyströmi.
Verhot siirtyvät ikkunoiden edestä kaukosäätimellä, mutta hieronta hoidetaan piiskaamalla. Kuka on moderni ihminen, kuka barbaari?
Kun Vatanescu punoitti kauttaaltaan, Pykström pyysi tekemään itselleen saman.
En lyö.
Ketään.
Edes kostoksi en lyö.
Pykström nojautui pyllistävään asentoon ja näytti sormellaan että päästä varpaisiin, pakaroita unohtamatta. Hän selitti, kuinka Suomessa on täysin luvallista ja arvostettua, että miehet lyövät oksakimpulla naisiaan ja naiset miehiään. Se on eräänlainen palvelus ja välttämättömyys, jotta huomenna taas jaksaa suoriutua loputtomasta työtaakasta.
Jos teen palveluksen, mitä saan vastapalvelukseksi?
- Mitä vain. Vot juu niid?
Nappulakengät.

(Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011. s. 145-146.)

Hyvä Tuomas Kyrö. En oikein tiedä, miten minun pitäisi suhtautua sinunlaiseesi mieheen, joka saa minut kirjoillaan itkemään ja nauramaan ja lähettämään jatkuvalla syötöllä valittuja lainauksia tekstiviesteinä kirjaa lukemattomille ihmisille. (Kiitos ja anteeksi, Jenni.) Minut, joka en koskaan edes kirjoita muistiin mitään pätkiä edes hyvistä, ajattelemaan saavista kirjoista. (Tästä on poikkeuksena Facebookissa oleva lainaus Ian McEwanin Ajan lapsesta, joka osuu ja uppoaa.) Olen hämmentynyt, sillä olen tiennyt sinun olevan olemassa ja kirjoittavan kirjoja, mutta en ole koskaan ennen tarttunut niihin. Ensimmäinen kokemukseni oli Mielensäpahoittaja vain hetki sitten.

Kerroinkin jo tapaamisestani Kyrön kanssa Kirjamessuilla. Viime lauantaina vietin loppuillan elokuvissa käymisen jälkeen Kerjäläisen ja jäniksen kanssa. Olin aloittanut sitä perjantaina, mutta lauantaina ahmin sen loppuun. Yhdeltä istumalta.

Kerrottakoon tässä heti, etten ole lukenut Jäniksen vuotta enkä nähnyt siitä tehtyä elokuvaa. Siinä mielessä olen nyt Tuomaksen armoilla ja ansioilla. (Paikkaan tämän aukon sivistyksessäni kyllä joskus, lupaan sen.) Mutta erittäin mielelläni niillä olenkin. Sitäpaitsi tietenkin tämä on oma tarinansa, oma teoksensa.

Kirjan päähenkilö on romanialainen ammattikerjäläinen Vatanescu, joka päätyy Suomeen kansainvälisen rikollisuuden avustuksella. Keskeinen sivuhenkilö onkin Vatanescun Suomeen tuova ihmiskauppias Jegor, jonka tarina kuuluu osaksi seikkailua. Vatanescu haluaa saada pojalleen parhaat rahalla saatavat nappulakengät, ja siksi hän lähtee kerjäläiseksi. Kas kun meillä kaikilla on haaveita, niin valkoisella keskiluokalla kuin kerjäläisilläkin. Harmillisen konfliktin takia Vatanescu joutuu pakomatkalle, ja Töölönlahdella hän tapaa toisen ympäröivän yhteisön syrjimän, jopa vihaaman hahmon, citykanin. Kani ja Vatanescu löytävät toisistaan kumppanit ja jatkavat Vatanescun aloittamaa pakomatkaa yhteisvoimin. Sen käänteisiin kuuluvat niin Lapin hillasuot, saunakokemukset entisen kapiaisen erätuvalla, Kansallis-Idea-parkin rakennustyömaa, junassa tavattu taikuri-Sanna sekä suurmies Simo Pahvi.

Kerjäläinen ja jänis sohaisi minua syvälle. Olen valmis sanomaan, että vannon tästälähtien ikuista uskollisuutta Kyrölle, teki hän mitä tahansa. Tarinassa on kaikki ne ainekset, joita minä haluan kirjan sivuilta löytää: hämmentäviä henkilöitä, terävää ajankuvaa, osuvaa huumoria, kaunista ja soljuvaa kieltä ja huimia käänteitä. Ja niin, herkkyyttä, herkkyyttä todellakin.

Kyrö onnistuu kuvaamaan Suomea ja suomalaisia niin osuvin piirroin, ettei välillä tiennyt pitäisikö hymähdellä, nolostella, kieltää vai nyökytellä. Hänen lauseensa ovat napakoita, ne sanovat sanottavansa, mutta jättävät maalailun sikseen. Ne ovat hauskoja, lämpimiä, tarkkakatseisia ja saattavat lopussa keikauttaa alkunsa aivan uuteen perspektiiviin. Ne ovat nautintoa, lukemisen iloa parhaimmillaan.

Tämä kirja kertoo vähän meistä kaikista. Siksi se kai tuntuikin niin tutulta ja läheiseltä. Vatanescun vierailua edeltävä kuvaus työvoimatoimiston Usko Rauteesta napsui niin kohdalleen, että minun piti lukea se kahteen kertaan.

"Usko oli ryhmitellyt asiakkaansa kolmeen pääryhmään. Ensimmäisen muodostivat valujat. Valujat ja maailma olivat kuin elohopea ja teflon. Jos siihen porukkaan jotain tarttui, niin pitsanpalasia rinnuksiin ja käsi äidin ja isän lompakolle. Usko avasi toisen jukurtin ja ihmetteli milloin maailmasta oli tullut tällainen. Nykyisin jokaisella kontulalaisella koulunsa keskeyttäneellä oli prinssin oikeudet ja jaarlin elintaso. Se oli seurausta kehityksestä, helpotuksista ja halpuudesta, se oli aivan loistavaa ja kertakaikkisen hirveää. - -
- - Jorset olivat traagisempi ryhmä. Heidän työnsä haihtuivat samoihin aikoihin kuin sähkökirjoituskoneet valtion virastoista. Jorset olivat aikoinaan konepiirtäjinä ja järjestelmävalvojina kehityksen kärjessä, kuutta vuotta myöhemmin kaatopaikkakamaa tai tarpeellisia vain lasten leikkeihin. Toisin kuin sähkökirjoituskoneilla, jorseilla ei kestä kuori eikä sisus istua olohuoneen lattialla kolmevuotiaan taottavana. Jossain vaiheessa rupeaa tekemään mieli kaljaa, mieli tekee vaikkei maistuisi. Iso nelonen, eiku pannaan kaks ja jallu. Heidän työnsä korvasi tietokone eikä mitään muuta olisi voinut tapahtua. - -
- - Kolmas Uskon päivittäin kohtaama ryhmä koostui pitkään ja korkeasti koulutetuista humanisteista, jotka kelpuuttivat vain oman alansa työt. Jos oma ala oli etnologia ja erikoistumisalue Judinsalon rukinlapojen kehitys ja vaikutus 1780-luvun metroseksuaaleihin keikareihin rälssitiloilla, Usko oli aseeton. Kun korkeasti koulutetulle porukalle tarjosi sitä vapaana olevaa kerrossiivoojan paikkaa, he kysyivät oliko kyseessä klassinen paradoksi, metafora vai stigmatisointi. Humanistit poistuivat olkalaukkuineen vastapäiseen kasvisravintolaan odottelemaan apurahaa, jota ei koskaan tullut. Katkeruus  tuli." (Kerjäläinen ja jänis, s. 70-73.)

Olen sanaton.

Tästä kirjasta minä todella pidin. Enkä keksimälläkään keksi kritisoitavaa, sillä tämä oli minulle juuri se oikea, juuri oikeaan aikaan ja oikeassa mielentilassa. (Ja lopussa liikutuin niin maan perusteellisesti, että ripsivärit löytyivät poskilta.) Luen tämän varmasti joskus uudelleen, ja sillä on kunniapaikka hyllyssäni - ja onhan se myös signeerattu kappale. Olen jo tässä vaiheessa varmasti julistanut Kerjäläisen ja jäniksen ilosanomaa tutuille kyllästymiseen asti, ja mainoskampanja on johtanut siihen, että ainakin V on tämän jo lukenut (ja lukemastaan myös pitänyt), moni muukin varmasti vielä ehtii.

Tuntuu, että paljon tästä jää sanomatta. Mutta ehkä niin on hyvä. Lukekaa tämä itse, ei sitä kokemusta tietenkään muuten voi saada.

Kiitos Tuomas. Juuri tällaista kirjallisuutta maailma ja ihminen tarvitsee. Elämä on satu.

--

Kerjäläisen ja jäniksen ovat lukeneet ainakin Morre, Minna ja Amma.