30. lokakuuta 2018

Sotaa, pakolaisuutta, itää, länttä



Syksyyni on kuulunut useampia teoksia, joissa käsitellään jollain tapaa sotaa, pakolaisuutta ja ihmisen onnetonta paikkaa kaaoksen keskellä. Teoksia yhdistää myös se, että niiden kirjoittajilla on monikulttuurinen siirtolaistausta Lähi-idässä tai Aasiassa.

Luin pakistanilaissyntyisen Mohsin Hamidin tuoreen suomennoksen Exit West (suom. Juhani Lindholm, Otava 2018), maailmankuulun Khaled Hosseinin uuden, Välimeren pakolaistilanteeseen tarttuvan Meren rukouksen (suom. Lotta Sonninen, Otava 2018) ja afganistanilaistaustaisen Atiq Rahimin Goncourt-palkitun pienoisromaanin Kärsimysten musta kivi (suom. Kristina Haataja, Like 2009).

Mitään helpointa luettavaa nämä teokset eivät olleet. Ne tarjoavat näkökulman, josta Länsimaissa voidaan saada vain aavistus, vaikka teemat ovatkin jatkuvasti esillä. Ne eivät varmasti tulevaisuudessakaan haivu sen enempää pois, vaikka niitä kuinka koettaisi vältellä tai torjua. Maailma on yhtä.

Exit West kuvaa nimetöntä sodan jaloissa olevaa maata, jossa nuoret Nadja ja Saeed kohtaavat, tutustuvat ja rakastuvat jatkuvasti kiristyvissä olosuhteissa. He tietävät – kuten kaikki – että on olemassa ovia, joiden kautta siirtymä turvallisempiin oloihin on mahdollinen, tai ainakin jonnekin pois. Ovesta astuessaan ei voi tietää, minne päätyy, mutta lähes mikä tahansa on parempi kuin yhä tiukentuva fundamentalistinen ja väkivaltainen ympäristö kotimaassa, joka hivuttaa ihmisen väkisin hengiltä.

Kärsimysten musta kivi ei tarjoa mitään pakokeinoa henkilöilleen. Se on taistelussa haavoittunutta ja koomassa makaavaa miestään hoitavan naisen hiljainen yksinpuhelu, tarina jossa aukeaa katsottavaksi yhä suurempia ja kipeämpiä kerroksia, yhä rajumpia tapahtumia ja tekoja, joista sota ei vapauta ketään.

Meren rukous on upeasti kuvitettu kertomus isästä ja pienestä lapsesta, jotka pyrkivät pakoon Syyriasta. Ainoa tie on meren yli, suoraan hengenvaaraan. Ainoastaan pahempaa on jäädä. Isä kertaa mennyttä ja taaksejäänyttä lapselleen, ettei tämä unohtaisi mistä on tullut. Tulevaa ei voi ennustaa, voi vain luottaa ja koettaa uskaltaa.

Tarinoiden yhdistävä tekijä ja voima on jokin syvän inhimillinen elementti kerronnassa ja henkilöhahmoissa. Hamid tuntuu Exit Westissä ajoittain jopa leikittelevän tarinallaan: tekstin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos rakentavat kokemuksen, jossa ei vakavasta teemasta huolimatta ole tilaa epätoivolle tai tragedialle. Ihmiset elävät, kokevat, kohtaavat, uskaltavat, perääntyvät ja pettyvät aivan kuten ihmiset vain tekevät riippumatta siitä, millaisissa oloissa he joutuvat olemaan.

Hosseinin ja Rahimin teoksissa ei puolestaan ole tilaa huumorin rippeillekään. Ne ovat vakavia, karuja teoksia. Etenkin Rahimi tavoittaa jotain hyvin hyytävää kuvaamallaan suljetulla maailmalla ja todellisuudella. Naisen kärsimysten määrä kasvaa, mitä pidempään miehen kooma kestää, eikä ulkoa tulevaa uhkaa voi paeta ikuisesti, ei edes piiloutua aina. Ja jossain on kärsimysten mustan kivenkin ääripiste ja loppu.

Khaled Hosseinin teos oli minulle näistä kolmesta siinä mielessä vaikein, että minun oli kirjan upeasta ulkoasusta huolimatta haastavaa suhtautua siihen. Tai pikemminkin vaikeinta oli löytää yhteinen sävel kirjan kanssa. Teoksessa on vain 48 sivua ja sen teksti on runoelman muodossa. Suurimman tilan ottavat ansaitusti Dan Williamsin upeat maalaukset, jotka kertovat Hosseinin tekstiä syvemmin siitä surusta, pelosta ja luopumisesta, jota pakolaisen on käytävä läpi matkallaan kohti jotain parempaa. On myönnettävä, että Hosseinin teksti jätti minut kylmäksi. Näen kyllä sen kantaaottavuuden ja ajankohtaisuuden, mutta siitä huolimatta jäin ajattelemaan tarinan kerronnan perusteita. Hosseini lahjoittaa tekijänpalkkionsa pakolaisjärjestölle, mutta silti Meren rukouksesta jää päällimmäiseksi ulkokultainen olo. Toki syy voi olla luentatavassakin – ehken vain jaksanut keskittyä näin lyhyeen tarinaan, en antanut sen kertoa itselleni kaikkea, mitä sillä ehkä oli kerrottavanaan.

Aiheena pakolaisuus sodan ja vainon tieltä kohti jotain uutta, parempaa ja turvallisempaa on universaali ja koskettava. Siitä on syytä lukea, sillä vaikka siltä kuvittelisi itse olevansa "turvassa" länsimaisessa kuplassaan, on kaikki perustoissamme silti hyvin helposti murenevaa, aina vaarassa jäädä vahvempien voimien jalkoihin. Niin voi käydä syistä, joihin emme itse voi vaikuttaa ja joista emme voi pitää itseämme vastuullisina – ihan yhtä vähän kuin voimme syyttää pakolaisia omasta matkastaan.


Mohsin Hamid: Exit West
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2018
182 s.
Exit West (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Maailmanvalloitus (Pakistan)


Khaled Hosseini: Meren rukous
Kuvitus: Dan Williams
Suomentaja: Lotta Sonninen
Otava 2018
48 s.
Sea Prayer (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjarikas elämäni

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa, Kirjoja ulapalta, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentaja: Kristina Haataja
Like 2009
132 s.
Syngué Sabour – Pierre de patience (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Silja Ylitalo / KiiltomatoAnkin kirjablogi

Haasteet: Maailmanvalloitus (Afganistan)

6 kommenttia:

  1. Itse pidin Hosseinin teoksesta. Hän osasi sanoa muutamalla sanalla paljon. Surullinen, mutta kaunis kirja. Tuo Rahimin teos kuulostaa aika rankalta, ehkä jopa pelottavan rankalta...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle Tuhat loistavaa aurinkoa oli nuorena aivan mieletön lukukokemus, joka avasi silmiä todella rajusti. En ole uskaltanut palata sen pariin uudelleen, sillä pelkään, etten enää näkisi kirjan ansioita samalla tavoin. Hosseinissa on hieman sellaista yltiödramaattisuutta, ehkä vähäeleisemminkin menisi sisältö perille. Mutta hienoa, että tämä oli sinulle hyvä elämys.

      Rahimin teos todella oli rankka. Pienessä tilassa todella paljon ahdistavaa, melkein koko maailman paino.

      Poista
  2. Otitpa kerralla aika ison palan maailman synkästä nykyhetkestä lähellesi. Minulla on tuo Exit West myös listallani, ja arviosi perusteella vaikuttaa että siinä on hyvin onnistuttu kuvaamaan ihmisiä noissa järkyttävissä olosuhteissa, sodan jaloissa. Tarkoitan, että sielläkin eletään eteenpäin, toivossa.

    Hosseinista minulla ei ole kovin hyvää kokemusta. Leijapojat olen lukenut ja se oli minusta tyyliltään kuin sadun kerrontaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokin nyt sattui vetämään useamman samantyyppisen kirjan ääreen lähes peräkkäin. Nyt on tosin luettava muuta välissä. Exit Westistä pidin näistä selkeästi eniten, hieno ja vahva romaani, jonka kerronnassa on jotain syvästi vaikuttavaa, vaikka vähäeleistä onkin. Toivottavasti ehdit pian sen lukea!

      Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa oli minulle tosiaan aivan valtaisa elämys aikoinaan, kun sen nuorena luin. Nyttemmin en ehkä näkisi siinä avan samoja asioita, mutta onneksi lukuelämykset voi myös surutta jättää nimenomaan menneisyyden varjoihin ja olla pilaamatta niitä uusilla lukukerroilla.

      Poista
  3. Exit west oli hieno ja kivalla tavalla erilainen, ja se oli mielenkiintoinen lukea heti Kamila Shamsien tuoreen Joka veljeään vihaa jälkeen. Hosseinin laitoin joululahjalistalle ja Rahimin teoksen laitoin kirjaston varausjonoon. Kiitos vinkistä, tähän en olisi varmaankaan törmännyt ilman postaustasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon Shamsien kirjan voisin muuten lukea minäkin, en ole häneen tutustunutkaan aiemmin, vaikka ymmärtääkseni teoksensa ovat sangen hyviä tai ainakin lukemisen arvoisia. Kiinnostavaa kuulla, mitä aikanaan pidät Rahimin kirjasta! Siinä on todella paljon elementtejä, jotka jäävät mieleen kaihertamaan.

      Poista

Kiitos kommentistasi!