Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää

Kahden älykkään ihmisen humaani keskustelu tekee sielulle hyvää. Ja niin tekee myös pulla, epäilyksettä.

Kosmologian professori Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi saivat muutamia vuosia sitten idean keskustelukirjasta, joka kertoisi maailmankatsomuksellisuudesta ja ajatuksista sen taustalla. Ei muuta kuin hommiin. Työ eteni vähitellen ja kirjeitä vaihdettiin, keskustelu kulki ja laukkasi villinäkin. Lopputulos, Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017), on nyt kansien välissä ja lukijoiden ilona.

Kirjan alussa Saarikivi ja Enqvist esittelevät itsensä lyhyissä teksteissä. Saarikivellä on taustallaan akateeminen kulttuurisuku, Enqvist puolestaan on sukutaustaltaan "harmaa ja draamaton", sukunsa ensimmäinen tohtori. Saarikivi tutkii ja opettaa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, Enqvist on keskittynyt alkuräjähdykseen ja maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Kummankin työpaikka on Helsingin yliopisto, mutta hyvin kaukana he ovat toisistaan – jos eivät fyysisesti kuin muutamien kilometrien päässä, oppiaineksiltaan sitäkin enemmän, sillä toinen on "kova luonnontieteilijä" ja toinen "umpihumanisti". Molemmat rakastavat kirjoittamista, ja se myös näkyy teoksessa.

Syvin juopa tai ristiriita keskustelijoiden välillä rakentunee uskonnon ja uskonnollisuuden ympärille. Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi (ja on kirjoittanut aiheesta aiemminkin), Saarikivi on puolestaan evankelis-luterilainen kristitty. Uskonnon ja uskomusjärjestelmien merkitystä käsitellään miesten kirjeissä kautta linjan. Miten uskoa perustellaan? Mihin uskontoa ja uskoa tarvitaan? Mitä kompastuskiviä niillä on? Entä yksilön rooli syvästi yhteisöllisen ilmiön sisällä?

Uskonnottomana ihmisenä minun on helpompi kallistua uskon- (tai sen puutteen) asioissa Enqvistin kannalle. Minun on esimerkiksi vaikea niellä Saarikiven ajatusta siitä, että kristitty Kirkkovaltio olisi kehittyessään ja voimissaan pysyessään tuonut mukanaan niin paljon edistystä kuin hän ajattelee. Uskonnot ovat minusta loputtoman kiinnostavia, mutta niillä kaikillä on myös synkkä puolensa, enkä pysty ajattelemaan mitään uskontoa ongelmattomana. Vaikeinta minun on suhtautua siihen, miten uskonnot tai niiden edustajat perustelevat esimerkiksi sukupuolten eriarvoista asemaa tai miten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin ja elämäntapaan puututaan uskontoon pohjautuvin argumentein.

Niin ikään käsiteltäviä aihepiirejä ovat todellisuus, tiedon luonne, kielen ja käsitteiden käyttö sekä erilaiset merkitykset ihmiselon kulussa. Ymmärtävätkö esimerkiksi vuoristokansat määritelmää ääniaalto, jos eivät ole koskaan avovettä ja veden aaltoilua nähneet? Miten väreistä voi puhua, mitä käsitteitä käyttää, jos omassa maisemassa on lähinnä ruskean ja keltaisen eri sävyjä tai lunta ja jäätä?

Enqvist ja Saarikivi tuntuvat löytävän jutunjuurta lähes mistä tahansa ajankohtaisesta ja iättömästäkin aiheesta. Kirjeitä lukee mielellään, niiden väitteitä ja perusteita maistelee mielessään, nyökkäilee ja paikoin pudistelee päätään. Saarikivellä on syvän humanistinen asenne, johon minun niin ikään humanistina luulisi samastuvan helposti, mutta yllättäen koin enemmän yhtäläisyyksiä luonnontieteilijä-Enqvistin kanssa. Vaikka en minä koskaan kyllästy pohtimaan ihmistä, ihmisen mieltä ja toimintaa, olemistamme yksinään ja muiden kanssa, elämäämme ja kulttuurejamme, en totisesti, eivätkä tunnu nämä herratkaan.

Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen kirjassa ei tulla tai saada valmiita vastauksia. Keskustelijat kyllä lähentyvät toisiaan, pyörittelevät ja kierittelevät ajatuksia, löytävät uusia tulokulmia. Kirjan tunnelma ei ole ylenkatseinen, vaan lukija voi rauhassa miettiä, mikä hänen oma roolinsa maailmassa on ja miten kirjan teemoja käsittelee.

Saarikivi kirjoittaa lopuksi:

Voimme olla itsellemme ainutlaatuisia, mutta ajattelijoina emme sitä ole. Olemme aikakautemme luomuksia, individualisteja, materialisteja, porvareita tai narsistisia selittelijöitä. Mutta en jaksa nyt tuntea tästä kaikesta aivan tolkuttoman suurta häpeää, koska tähän maailmanaikaan ja maahan satuimme syntymään. (s. 234)

Tähän on helppo yhtyä. Olemme monen asian summia, alkuaineiden yhdistelmiä ja hiukkasseoksia, jotka elävät tietyssä ajassa ja paikassa sen itselleen ainutlaatuiseksi tehden.

Olen onnellinen, että elämme maailmassa, jossa kaikesta häsellyksestä ja uhkakuvista huolimatta on edelleen mahdollisuus ja tilaa rauhalliseen, toista kunnioittavaan ja monipuoliseen keskusteluun, jonka voi käydä kirjallisessa muodossa. Siis niin, että aikaa kuluu niin kirjoittamiseen kuin lukemiseen, eikä ohituskaistaa tai pikakelausnappulaa ole.

Suosittelen Ainoa, mikä jää -teosta ajan kanssa nautiskeltavaksi, omin päin pohdittavaksi, parhaimmillaan muiden kanssa jaettavaksi.


Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
238 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjavinkit, Timon poikkitiedepalsta, Matti Mäkelä / Helsingin Sanomat


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 29. Kirja, jota suosittelisit ystävällesi. Avaan tällä kirjalla myös Tietokirjahaasteen.