20. joulukuuta 2011

... mutta tulipahan luettua

Olenpas nyt lukenut vähän hömpänpömppää. Toisaalta onpahan saanut aikaa kulumaan ja ihan viihdyttäviä hetkiä päiviin. Ihan totaalisesta scheissesta ei siis ole kyse. (Sellaiset olisin jättänyt surutta kesken, ellei paskuuden taso nouse jo camp-henkiseksi.)




Sara Gruen: Apinatalo. Bazar 2011. (Ape House, 2010.)

Isabel on innokas ja työlleen omistautunut tutkija, joka työskentelee bonobo-apinoita tutkivassa kielilaboratoriossa. Hän tulee toimeen huomattavasti paremmin apinoiden kuin ihmisten kanssa (hänellä on salaperäinen traaginen lapsuus, voih) ja onkin päässyt pitkälle bonobojen kommunikointia tutkivassa ja kehittävässä hankkeessa. Sitten kielilaboratoriossa räjähtää, Isabel loukkaantuu vakavasti ja apinat pääsevät karkuteille vain päätyäkseen ahneen viihde(porno)tuotantoyhtiön tekemään apina-realityyn. Isabel alkaa tekohampaat vilkkuen selvittää tilannetta ja koettaa erinäisten apulaisten avulla saada apinat jälleen vapauteen. Samaan aikaan hieman hukkateillä oleva toimittajanplanttu John kamppailee neljänkympin kriisin ensimainingeissa, omien työkuvioidensa ja vaimonsa Amandan hankalassa vaiheessa olevan uran (ja mielenterveyden) (ja vauvakuumeen) sekamelskassa. John päätyy tekemään juttua Apinatalosta losangelesilaiselle juorulehdelle ja sekoittaa itsensä sujuvasti soppaan.

No niin. Onnistuihan tämä kirja toki viihdyttämään sen päältä 300 sivun ajan, mutta täytyy kyllä sanoa, että melkoisen turhasta tarinasta on kyse. Liian paljon henkilöitä, merkityksettömiä tapahtumia, epäuskottavia seikkoja ja mielenkiinnon puutetta. John on todella tylsä päähenkilö, oikea kunnon vässykkä, eikä minusta edes kovin uskottava mies. Johnin vaimo Amanda on kiinnostavampi (ainakin jotenkin kompleksisempi), mutta toisaalta apinoiden kannalta aivan epäolennainen. Isabelista ei päästä missään vaiheessa paljastamaan vihjailuja enempää, vaikka hänen koko luonteensa ja elämänsä annetaan ymmärtää johtuvan onnettomasta lapsuudesta. Isabelin apuna roikkuvat henkilöt ovat lähinnä häiritseviä kaikessa tylsyydessään (vaikka ovatkin olevinaan monenlaisia: anarkisteja, vegaaneja, aatteen ihmisiä). Äärimmäisen paljon minua ärsytti, kun kirjassa arvostellaan (Johnin suulla) Amandan julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta, jossa ei ole edes yhtään räjähdystä. Gruen sen sijaan on nokkelasti lisännyt omaansa kaksi. Hurja veto.

Kiinnostavinta antia ovatkin bonobot. En oikeasti tiedä paljonkaan ihmisapinoista, paitsi sen, että geenistö ihmisen ja muiden suurten kädellisten välillä on varsin samankaltainen. Mistään kommunikoinnista tai älykkyyden tasosta en sitten sen enempää tiedäkään. Bonobot ovat kirjassa aivan mainioita, ja minun alkoi heti tehdä mieli päästä tapaamaan sellaisia olentoja. Tästä seuraa se, että koko Apinatalossa paras osio on kirjan lopussa oleva kaksisivuinen "Kirjailijan mietteitä" -luku, jossa Gruen kertoo tekemästään taustatyöstä. Siitä olisin oikein mielelläni lukenut sen kolmesataa sivua, en joutavanpäiväisestä juonikuviosta, jolla ei minun nähdäkseni ole ollut mitään sanottavaa pakkoa tulla edes koskaan kerrotuksi.

Mutta ihan viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli, ja sellaisen lukeminen tuli kaiketi tarpeeseen klassikkopaahtamisen jälkeen. Harmi vain, ettei taustalla olevaa ideaa ole käytetty paremmin.





Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot. Bazar 2010. (La ciudad sin tiempo, 2007.)

Toinen klassikkokimaran jälkeinen lukukokemukseni oli Ajattoman kaupungin varjot, jonka alkuperäinen nimi on todella kaunis, joskaan tämä suomennoskaan ei huono ole, melkein vastaavahan se on. Tarina kulkee kahdella tasolla: toista niistä kuljettaa keskiajalla syntynyt barcelonalaisen huoran poika, jolla on jo syntyessään aikuisen miehen kasvot, valkoinen iho ja kyky olla kuolematon, kunhan saa silloin tällöin imeä itseensä vähän verta. Hän kertoo lukijalle Barcelonan rumemman puolen tarinaa vuosisatojen yli, orjien, huorien ja rikollisten kaupungista, jossa aika kulumisestaan huolimatta ei koskaan tunnu muuttuvan. Alistamista, riistoa, väkivaltaa ja sotaa on vuosisadasta toiseen. Ihminen ei muutu. Toinen tarina on nykypäivän Barcelonasta, jossa asianajaja Marcos Solana apulaisensa Marta Vivesin kanssa alkaa penkoa Solanan asiakkaan kummallista kuolemaa. Kaupungilla on salaisuutensa, kuten ihmisilläkin.

Ajattoman kaupungin varjot kuvaa todella kiehtovasti Barcelonan historiaa ja saastaisia kujia, mutta siihen se sitten jääkin. Kirjan pitäisi kansiliepeessä olevan arvostelun mukaan olla goottilaisuutta, fantasiaa, dekkaria ja metafysiikkaa. Joo-o. Hyvän ja pahan vuosisataisen (-tuhantisen?) taistelun, katolilaisten oppien ja ihmismielen synkkyyden käsittelylle olisi ollut paikkansa ja jopa ideansa, mutta aivan onnistuneesti se ei tässä teoksessa ilmene. Loppupuolella käydään kiinnostavaa keskustelua siitä, mitä on pahuus tai hyvyys ja miten ne ihmisessä ilmenevät, mutta kyllä se olisi saanut tulla huomattavasti aiemmin ja selkeämmin jo esiin - potentiaalia aiheella on.

Niin, ja se toinen kertoja, oliko sen pakko olla vampyyri? Eihän siitäkään ideasta ammennettu muuta kuin ikuinen elämä? Hohhoi.

Naiskuva ei ole mitenkään mairitteleva, eikä edes modernille naiselle, Martalle, anneta vapautusta sukupuolensa orjuudesta. Naisille ei Ajattoman kaupungin varjoissa anneta juurikaan toimijan paikkaa: he ovat vähän kuin statisteja miesten tehdessä hyvät ja pahat - etenkin pahat - tekonsa. Raiskaamista on melkeinpä kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla, samoin sairautta ja kuolemaa. Niiden korostamisen syy jäi vain minulta ymmärtämättä: hieman vähemmälläkin käy kyllä selväksi, ettei se naisen elämä mitään kivaa ole ollut eikä ole. Eli tavallaan aihepiirillä mässäiltiin ilman mässäilyä, mikä tekee koko hommasta lähinnä ärsyttävän. (Niin, piikatytön jokaöiseen raiskaamiseen suhtautuu siis ärsyyntyen. Hmm.)

Joka tapauksessa kirjalla oli myös viihteellinen ansionsa, koska halusin lukea sen loppuun ja tietää, miten se selittää kuvaamansa asiat. Hieman puolitiehen jäätiin - aihe olisi voinut luvata paljon enemmän. Plussaa kuitenkin upeasta kaupunkihistoriallisesta kuvauksesta. Minusta ainakin ajoittain tuntui, että olin paikan päällä kaupungissa ilman aikaa, sen vähitellen kasvaessa, raaistuessa ja muuttuessa - ja toisaalta pysyessään monin tavoin samana, muuttumattomana.

- -

Jos ei seuraavakaan kirja ole kunnollinen, alan ehkä kiukutella. Lukuvuorossa on Susipalatsi, jonka ylle tulee nyt melkoinen paine...

4 kommenttia:

  1. kääk. nuo on kyllä turhauttavia lukukokemuksia, kun miettii lukiessaan, että miksi kirjailija on edes jaksanut kirjoittaa moisen tarinan. pysyttelenpä erossa molemmista kirjoista - ajattomasta kaupungista olen aikaisemminkin kuullut pelkkää huonoa, mutta gruen vettä elefanteille oli kyllä ihan viihdyttävä kirjanen. parempia lukuhetkiä joulukuun lopulle!

    VastaaPoista
  2. Niinpä! Varsinkin Apinatalo oli jo jotenkin koominen siinä, kuinka se kertoi kustannusmaailman raadollisuudesta ja siitä, kuinka hyviä ideoita ei hyödynnetä, kun ne ei myy. Hah. Vettä elefanteille en ole lukenut, ehkä joskus vielä. Täydellistä inhoa Gruenia kohtaan en siis kehittänyt.

    Kiitos ja samoin! (Susipalatsi vaikuttaa ekan 100 sivun perusteella huomattavan hyvältä.)

    VastaaPoista
  3. Tuo Ajattoman kaupungin varjot kuulostaa tosiaan aika järkyltä kirjalta kaikin puolin, eikä Apinatalokaan taida olla minun kirjani. Kiitos

    VastaaPoista
  4. Maria, ei näihin kannata aikaansa tuhlata, ellei jokin sisäinen ääni erityisesti kehota. Niin paljon hyviä kirjoja tässä maailmassa kuitenkin odottaa lukemistaan! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!